São Pedro

Ehkä pyöreiden kasvojen, lyhyen kiehkuratukan ja lempeän katseen perusteella ajattelin, että meidän pomo, Fabinho, olisi erityisen rento ja mukava.

Hän kuulostaa kuitenkin paljon napakammalta ja ryhdikkäämmältä kuin miltä näyttää. "Huomenna olisi ensimmäinen kuvauskeikka aamulla kello viisi. Kuka lähtee? Mielellään se, joka osaa kuvata kauniita kuvia." Pyyntö tuli hieman yllättäen, olimmehan maassa vasta toista päivää.

Lapset katsovat kameran näytöltä videokuvaa, jonka Timo hetki sitten heistä kuvasi.

Ainakin muutaman kuvauspäivän kokemuksella päätin, että taitoni riittävät kuvaamaan Fabinhon vaatimaa "kaunista videokuvaa." Oikeasti olin hyvin, hyvin epävarma asian suhteen. Jotenkin vaan ajattelin, että jos en alota heti täysillä, niin jään loppuajaksi nysväämään epävarmuudessani. Timo haluttiin valokuvaajaksi, joten lähdimme kaksin mukaan.

Yksi Saúde e Alegrian laivoista.

Ainakin muutaman kuvauspäivän kokemuksella päätin, että taitoni riittävät kuvaamaan Fabinhon vaatimaa "kaunista videokuvaa." Oikeasti olin hyvin, hyvin epävarma asian suhteen. Jotenkin vaan ajattelin, että jos en alota heti täysillä, niin jään loppuajaksi nysväämään epävarmuudessani. Timo haluttiin valokuvaajaksi, joten lähdimme kaksin mukaan.

Työskentelemme Saúde e Alegria ("terveys ja ilo") -järjestössä. Me hommaillaan kommunikaatio-osostolla, tehdään mm. videopätkiä ja myöhemmin videoworkshoppeja nuorille joenvarsikylissä. Nimensä mukaisesti järjestö tekee työtä myös terveysasioiden kanssa ja siksi näillä on kokonainen laiva joka kiertää lääkäreineen ja sairaanhoitajineen kyliä.

Eka työpäivä

Lähdössä São Pedroon.

Viideltä aamulla pakkauduimme kolmen kameran, jalustojen ja sensellaisten, Fabiennen (=ihastuttava melkein brasilialaistunut hollantilainen, joka asuu miltei naapurissa ja toimii järjestössä toimittajana), paikallisen haastettalija Silvanein, sekä veneen kuski Joãozinhon kanssa pieneen moottoriveneeseen. Noin puoli tuntia kestäneiden veneen käynnistyongelmien jälkeen paatti keinahti liikkeelle ja poukkoili Amazon-joen sivuhaaralla (ensin Tapajósilla, sittemmin Arapiunsilla).

Matkan edetessä aallot kasvoivat valtaviksi. Pieni vene haukkoi sisäänsä aimokulauksia makeaa jokivettä ja kastuimme päästä varpaisiin niin, että aina kun olimme ehtineet kuivua, ryöpsähti uusi aalto sisään ja huuhteli taas kaiken. (Onneksi tavarat olivat vedenkestävissä kasseissa, kiitos Anu joulu/synttärilahjoista!)

Kaikki näytti erilaiselta kuin olin kuvitellut. Joki ei tuntunut joelta vaan mereltä, vastaranta näkyi pienenä viivana horisontissa. Aallokko oli välillä melkein pelottava, vene pompotti matkustajia parhaimmillaan puoli metriä ylös penkistä.

Tankkaustauko. Miten aallot voivatkaan näyttää näin viattomilta tässä?

Välillä vastaan tuli veteen sukeltavia hiekkadyynejä ja valkohiekkaisia paratiisirantoja. Yleensä rannan liepeillä notkui vehreitä puita, siis sademetsää, joka sekin vaikutti jotenkin erilaiselta kuin olin etukäteen kuvitellut.

Tauolla hiekkarannalla.

São Pedro

Kerran vene jumahti kiinni joen matalikon kiviin (miten meri voi olla näin matala?) ja sammui muutaman kerran aallokossa. Pienestä airosta oli vain hyvin vähän apua, mutta jotenkin pääsimme uudestaan liikkeelle kerta toisensa jälkeen. Noin neljässä tunnissa olimme perillä määränpäässä, pienessä São Pedron jokikylässä.

Pojat chillaavat hiekkarannalla São Pedrossa.

Rantakylään oli kokoontunut kolmisensataa ihmistä ympäröivistä kylistä osoittamaan mieltä laittomia metsänhakkuita vastaan. Paikalliset olivat pysäyttäneet metsäyhtiön tukkilautat, oli mielenilmauksen yhdestoista päivä.

Mielenosoittajat tulivat paikalle veneillä.

Kovaäänisten kautta kantautui rannalla pidettäävät palopuheet, session päätteeksi koko joukko muodosti suuren piirin, jota kankeasti toimivista kaiuttimista katkonaisesti soiva musiikki rytmitti.

Mielenosoituspiiri.

Myöhemmin vetäydyimme puun varjoon haastattelemaan ympäröivien kylien johtajia. Kuvasimme paikallisten asukkaiden huolet heidän ympärilläolevien metsien katoamisesta. "Vaikka hakkaatte meidän metsämme, katkotte vesat, tapatte rungot, niin meidän juuriamme ette voi repiä." Maria das Neves, Apiringa-kylän varttuneempi johtaja vannoi liikuttuneena. Puhujien tuskaan oli helppo eläytyä.

Hiekka poltti jalkojen alla, aurinko pään yllä. Edes joki ei viilentänyt, sen vesi on todella lämmintä. Ainoa selviytymiskeino oli hypätä veteen vaatteet päällä, jonka jälkeen tuulenvire viilesi hieman.

Setä tarjosi ruoka-annokset luukusta.

Ruokaa tarjoiltiin kyläläisille ja kuvaajille vasta paljon sen jälkeen kun ensimmäinen nälkäkuristus tuntui vatsassa. Odotus palkittiin, tarjolla oli suuressa padassa valmistettuja luisia kananpaloja, riisiä ja maniokki-jauhoa. Hirveässä nälässä ruoka maistui taivaalliselta.

Päivän päätteeksi vietimme vielä muutaman tunnin kuvaten nuorta paikalliskatiivia sekä vastapäisellä rannalla möllöttäviä tukkilasteja.

Kotimatka

Paluumatkalla pimeä tuli pian. Kääriydyimme isoon pressuun ja yritimme väistellä veneeseen jälleen syljeskeleviä aaltoja. Silmät painuivat kiinni neljäntoistatunnin työpäivän jälkeen, mutta pomppiva vene ei oikein antanut mahdollisuutta nukkua. Onneksi öinen joki oli jo paljon aamuista rauhallisempi. (on muuten vaikea kutsua Amazonia sivujokineen joeksi, kun vanha mielikuva joesta on niin kovin erilainen).

Kotona peilikuvassa katsoi kirkkaanpunaiseksi palanut nenä ja väsymyksestä kosteat silmät. Työpäivä oli pituudestaan ja uuvuttavuudestaan huolimatta todella antoisa.

Tästä blogista löytyy artikkeli päivän tapahtumista (portugaliksi) Ainakin kuvia voitte kurkkia, ne on Timon ottamia. http://redemocoronga.org.br/2009/10/24/comunitarios-do-arapiuns-manifestam-contra-a-exploracao-madeireira-na-gleba-nova-olinda/

Timo ikävöi timjamia ja curry pastea, minä näkkileipää. Muuten kaikki hyvin.

Halauksin,
kohta nukkumaan menevä Veera,

vieressä tietokonettaan näpyttelevä Timo ja

kyltymättömänä katossa roikkuvan hehkulampun valoa ahmiva Yöperhonen.