Mustat korppikotkat työnsivät nälkäiset päänsä rannalle ajautuneiden panssarisuomukalojen sisälmyksiin. Juuri näitä kummituksen näköisiä kalaruumiita oli ajautunut satamahietikkoon kymmenittäin. Samaisia kummituskalapäitä olin vieroksunut ruokalautasellani Urucureássa.
Tällä kertaa ei tullut kiire mutta jonkinlainen sählinki tuntuu olevan kirjoitettuna brasiliaelämämme käsikirjoitukseen. Vahdin tavaroita ja jouduin tuijottamaan korppikotkien ahnasta ateriointia samalla kun Timo juoksenteli satamassa tiedustelemassa mistä meidän laiva lähtee. Laivoilla ei tunnu olevan vakituisia paikkoja ja aikataulutkin ovat sattumanvaraisia. Missä laiva? Jaahas, ei sittenkään mene tänään? Noh, missäs olisi laiva joka menee Urucureáan? Laiva löytyi kyselyn ja etsiskelyn jälkeen rannan toiselta laidalta. Kompuroimme perille reppujen, neljän ruokaa täynnä olevan pahvilaatikon ja kylmälaukun kanssa.
Joki tuoksui mereltä, laiva täyttyi verkkaisesti. Vesimeloneihin oli taas kirjattu omistajien nimet, ikäänkuin itse hedelmille olisi annettu nimet "Ailton", "Maria", "V.T.". Suomupääkorppikotkat suomukala-aterioineen kutistuivat ja haihtuivat horisonttiin. Riippumattoja oli niin monta, etteivät ne enää keinuneet laivan kannella yksilöinä vaan yhtenä kiinteänä eestaaseestaas-massana. Meren tuoksu vaihtui päänsärkyyn yllyttävään bensankatkuun. Aloitin Mario Vargas Llosan "Paratiisi on nurkan takana." Matka meni yllättävän ripeästi.
Arkea Urucureássa
Ensimmäisenä heräsi monipäinen kukkolauma (kello kolme). Puoli kuuden aikaan kakofoniaan yhtyivät myös kovaääninen radio (joka soittaa vain muutamaa hittikappaletta kerta toisensa jälkeen), lapsien herttaisen huoleton hoilotus tai (ei herttaisen huoleton) kiljunta, kitaran innokas soitanta (mutta vain kahta sointua vuorotellen) sekä apinoiden elämöinti, joka kantautui korviimme kaukaa puiden latvoista. Runsassokerinen aamukahvi odotti ruokapöydässä seitsemän aikaan. Rouva Raimunda paisoi joka aamu kahvin kanssa pieniä rasvalettusia. Aamupalaa seurasi uteliaan lapsikatraan lisäksi eloisa kanalauma, jonka nuorimmat jäsenet kutittivat varpaitamme pikkupikku nokillaan.
En koskaan oppinut sitä, kuinka monta ihmistä Walterin perheessä oikein on tai ketkä talossa asuvat. Pihapiirissä hääri jokatapauksessa kymmenkunta lasta, joita Raimunda keittiötöiden, pyykinpesun ja palmunlehtien punomisen (vanhaan taloon uusi katto) lisäksi ansiokkasi paimensi. Isä Valdemar on lempeäsilmäinen matematiikan opettaja, jonka kanssa olisin jutellut mielelläni enemmänkin. 
Ilma oli kuuma ja mangon tuoksusta tahmea. Puun oksat kumartuivat raskaina hedelmien painosta. Äkäinen kopsahdus tarkoitti apinan huolella koluamaa mangonraatoa, oikeammin jäljelle jäänyttä kiveä joka tipahti hietikolle. Maahan ehti vain harvoin koskematon mango ja silloin kuin näin kävi, ehtivät kanat pistää nokkansa hedelmän makeaan lihaan. Mutta onneksi rouva Raimunda arvasi hedelmänälkämme ja lounaspöydässä oli toisinaan pihalla kasvanutta anansta, melonimieheheltä ostettua vesimelonia tai pieniä, makeita (ei vielä kenenkään syömiä) mangoja. Aamupalan jälkeen aloitimme ensimmäisen workshop-ryhmän kanssa. Keskipäivällä palasimme kotiin uimaan ja lounaalle ja kahdelta jatkoimme toisen ryhmän kanssa. Illalla oli mentävä vielä toistamiseen viilentymään jokeen ennen illallista (joka oli muuten poikkeuksetta kalaa ja riisiä) ja nukkumaan menoa. Koska talossa ei ole sähköä ja kynttilöitäkin niukanalisesti, menimme nukkumaan pimeän tultua kahdeksan-yhdeksän aikaan, tuskinpa sen pidenpään olisimme jaksaneetkaan valvoa.
Nukuimme edelleen perheen kohta valmistuvassa talossa. Riippumattoni yläpuolella katossa oli kolmen lepakon jono, joka viihdytti suuresti erityisesti eräänä vatsataudin/ruokamyrkytyksen sumentamana päivänä. Lepakot muodostivat keskenään rivejä ja jonoja ja jos joku lepakoista päätti ravistella koko vartaloaan siihen yhtyivät automaattisesti kaksi muutakin. En koskaan nähnyt lepakkoa ravistelemassa yksinään! Workshoppeja
Pienen emmätiiä-emmätiiä-kierroksen jälkeen kunkin ryhmän elokuva-ideat alkoivat hahmottua. Ensimmäinen ryhmä päätti tehdä pienen dokumentin teemana Urucureán menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus (aika suppea aihe...), toinen ryhmä halusi tehdä elokuvan ympäristöstä ja roskaongelmasta kotikylässä ja kolmas turistimainospätkän Urucureásta. Olin yllättynyt kuinka asiallisista teemoista kaikki haluavat filminsä tehdä. Ei mitään hupifilmejä, vaan asiallisia dokumentteja kylän ongelmista (lukuun ottamatta Amandaa ja Lidiaa jotka päättivät tehdä kahdestaan mainospätkän Urucureán kauneudesta).
Pienten elokuvien suunnittelu ja käsikirjoitus vei tuntitolkulla hikisiä aikaa. Nk. telecentro, jossa workshoppeja pidimme, on kiehuvan kuuma pieni tiilitalo. Erityisesti toisen ryhmän aloittaessa kello kaksi ilma seisoi paikallaan kuumana ilman yhtäkään vilvoittavaa tuulenvirettä. Vetelästä omasta itsestäkin oli kaivettava motivaatiota workshoppiin. 
Ensimmäinen ympäristöstä elokuvaa tekevä ryhmä aloitti kuvaamalla koulun takana olevaa roskakasaa. Seuraavana aamuna "Kaunis Urucureá"-ryhmä aloitti kuvaamalla paikallisia käsitöitä tekeviä naisia. Kolmas ryhmä oli jumahtanut paikalleen suunnitelmansa kanssa ja Timo yritti kaikin voimin puskea projektia eteenpäin. Vähitellen myös elokuvasuunnitelma Urucureán menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta alkoi sekin hahmottua. Iltapäiväryhmä aloitti jo ennen omaa vuoroaan kuvaamaan omaa elokuvaansa Urucureán koulun ja koulutuksen historiasta. Spagettiteinejä
Koulut loppuivat valtaosalta ja niinpä suuri osa workshoppilaisista lähti yhtäkkiä Santarémiin. Jäljelle jääneille kasaantui aikamoinen määrä työtä elokuvien kanssa ja loppujen lopuksi oli aika vaikeaa enää kannustaa ryhmiä jatkamaan töitään. Kukaan ei enää pitänyt kuvausiakatauluista kiinni, jonkun jouduimme hakemaan kotoa asti kuvamaan jotta olisimme saaneet edes jotakin materiaalia kokoon. Urucureán menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus-dokumenttipätkä jäi vain varjoksi alkuperäisestä suunnitelmasta, Urucuréan roskaongelmasta kertova dokumentti kuihtui kokonaan, Urucureán koulu-elokuva typistyi, ainoastaan mainospätkä-ryhmä pysyi suunnitelmassaan vaikka toinen elokuvan tekijöistä ei ollutkaan paikalla (vaan päätti jäädä Santarémiin eikä siis ehtinyt tulla kuvaamaan elokuvaa loppuun).
Moneen kertaan teki mieli mennä ja kuvata kaikki nuorten puolesta, mutta sehän ei tässä ole ideana. Joten harmaannutimme hiuksiamme telecentrossa, kinastelimme turhautuneina ja aloimme odottaa paluuta kotiin Alter do Chãoon. Viimeisenä iltana saimme kokoon loput materiaalit, meidän harteille jää elokuvan leikkaaminen. Maaliskuussa Santarémissä järjestetään pieni elokuvafestivaali kaikista elokuvista mitä nuoret ovat kuvanneet. Jää nähtäväksi minkälaisia pätkiä saamme materiaaleista kokoon. 
Ihanien naisten ympärisöystävällistä sademetsätaloutta
Urucureássa on käsityöryhmä TucumArte, joka tekee perinteisellä tavalla Tucumã-palmun lehdestä erilaisia käyttöesineitä (koreja, pannunalusia) ja koristeita. Palmun lehdet poimitaan tietyiltä tarkaan merkityiltä alueilta (vielä niin ettei kasvava palmu vahingoitu pysyvästi). Kuivatetut lehdet värjätään erilaisilla kasveilla ja hedelmillä (mielettömiä värejä!) ja lopuksi punotaan valmiiksi teoksiksi. Näitä koreja, pannunalusia ja seinäkoristeita myydään kaupungeissa ja muutamassa paikassa Brasilian ulkopuolellakin.
Ihanin oli kuitenkin itse ryhmä. Naiset istuivat painostavan kuumaa ilmaa paeten TucumArten pienen myymälän terassilla tai lehtevien mangopuiden alla, punoivat ketterästi värikkäitä korsia, rupattelivat lempeästi ja tarjosivat kahvia aina kun kävimme vierailulla. Puiden lomiin viritetyissä riippumatoissa nukkui perheiden pienimpiä jäseniä, aina välillä joku äiti laski työnsä maahan ja tuli keinuttamaan riippumattoa tai imettämään. Ilmapiiri oli jotenkin käsittämättömän seesteinen, hyväntuulinen, kiireetön ja samalla kuitenkin naiset työskentelevät aamusta iltaan ja tuottavat suuria määriä myytävää. Ryhmän johtaja Izabel kertoi menneistä raskaista ajoista, kun kaupungissa myyty kori ei kattanut edes sen tekokustannuksia. Kylän perinteinen kulttuuri oli jo vähällä kuihtua kokoon. "Luojan kiitos tilanne on parantunut" Izabel sanoi ja kehui vuolaasti Saúde e Alegria-järjestöä siitä, kuinka he ovat kannustaneet heitä jatkamaan käsityön tekemistä ja auttaneet naisia korien jälleenmyynnissä kaupungeissa. Nykyään naiset saavat käsitöiden myynnistä jokseenkin riittävän elannon. Jotenkin ilahduttavaa kuulla, että ekologinen sademetsätalous voi olla kannattavaa ja että joskus hyväntekeväisyysjärjestöt onnistuvat todella saamaan aikaan jotakin hyvää.
Heihei Urucureá! Läksiäislahjaksi yhden workshoppilaisen TucumArte-ryhmään kuuluva äiti oli punonut meille hienon koristeasian/pannunalusen jossa lukee Timo e Veera. Pitkähkön kiitoskiitoskiitoskaikesta-kierroksen jälkeen auto vei meidät kuoppaista hiekkatietä pitkin Amazonas-joen puolelle, josta kiipesimme suureen Santarémin laivaan. Näimme monta delfiiniä, viimein myös vaaleanpunaisen! (Joessa on siis harmaita ja harvinaisempia vaaleanpunaisia delfiinejä.)
Ainakaan heti ei tullut ikävä kylään. Artesanaton naisia kaipaan kyllä hieman, samaten Walterin ihanaa mummoa jota en ehtinyt käydä jututtamassa kunnolla ennen lähtöä (olisi pitänyt). Ehkä vähän perheen lapsiakin tulee ikävä. Ehkä muitakin. Mutta viimeinen viikko oli raskas ja väsyttävä, nyt on mukavaa olla rauhassa kotona.
Nautimme täällä hiljaisesta aamuherätyksestä, apinoiden ulinasta ja kepeästä katollajuoksentelusta, palmujen kohinasta, puusta maahan mätkähtelevistä cajú-hedelmistä, kypisistä mangoista, jääkaapista, josta voi ottaa kylmää vettä tai guaraná-limua, sekä vihanneksista ja hedelmistä. Muutaman viikon jälkeen oli myös hauskaa nähdä Pabloa ja Kinnaa, jotka ovat työskennelleet läheisessä pikkukaupungissa Belterrassa. Intensiivisen kalakuurin jälkeen on mukavaa syödä myös vaikkapa salaattia ja lihaakin! Lämpimän kotiharmoniamme rikkoo ainoastaan ulkovessassamme vieraillut suurikokoinen vihreä käärme (myrkyllinen kuulema) ja vessanpönttöön visiittejä tekevät sammakot. 
Llosan "Paratiisi on nurkan takana" on nyt luettu, mitäs minä nyt luen? Santarémissä ei kuulema ole yhtään kirjakauppaa ja supermarkettien kirjatarjonta on surkea.
