Paluu Urucureáan

Mustat korppikotkat työnsivät nälkäiset päänsä rannalle ajautuneiden panssarisuomukalojen sisälmyksiin. Juuri näitä kummituksen näköisiä kalaruumiita oli ajautunut satamahietikkoon kymmenittäin. Samaisia kummituskalapäitä olin vieroksunut ruokalautasellani Urucureássa.

Tällä kertaa ei tullut kiire mutta jonkinlainen sählinki tuntuu olevan kirjoitettuna brasiliaelämämme käsikirjoitukseen. Vahdin tavaroita ja jouduin tuijottamaan korppikotkien ahnasta ateriointia samalla kun Timo juoksenteli satamassa tiedustelemassa mistä meidän laiva lähtee. Laivoilla ei tunnu olevan vakituisia paikkoja ja aikataulutkin ovat sattumanvaraisia. Missä laiva? Jaahas, ei sittenkään mene tänään? Noh, missäs olisi laiva joka menee Urucureáan? Laiva löytyi kyselyn ja etsiskelyn jälkeen rannan toiselta laidalta. Kompuroimme perille reppujen, neljän ruokaa täynnä olevan pahvilaatikon ja kylmälaukun kanssa.

Joki tuoksui mereltä, laiva täyttyi verkkaisesti. Vesimeloneihin oli taas kirjattu omistajien nimet, ikäänkuin itse hedelmille olisi annettu nimet "Ailton", "Maria", "V.T.".

Suomupääkorppikotkat suomukala-aterioineen kutistuivat ja haihtuivat horisonttiin. Riippumattoja oli niin monta, etteivät ne enää keinuneet laivan kannella yksilöinä vaan yhtenä kiinteänä eestaaseestaas-massana. Meren tuoksu vaihtui päänsärkyyn yllyttävään bensankatkuun. Aloitin Mario Vargas Llosan "Paratiisi on nurkan takana." Matka meni yllättävän ripeästi.


Arkea Urucureássa

Ensimmäisenä heräsi monipäinen kukkolauma (kello kolme). Puoli kuuden aikaan kakofoniaan yhtyivät myös kovaääninen radio (joka soittaa vain muutamaa hittikappaletta kerta toisensa jälkeen), lapsien herttaisen huoleton hoilotus tai (ei herttaisen huoleton) kiljunta, kitaran innokas soitanta (mutta vain kahta sointua vuorotellen) sekä apinoiden elämöinti, joka kantautui korviimme kaukaa puiden latvoista. Runsassokerinen aamukahvi odotti ruokapöydässä seitsemän aikaan. Rouva Raimunda paisoi joka aamu kahvin kanssa pieniä rasvalettusia. Aamupalaa seurasi uteliaan lapsikatraan lisäksi eloisa kanalauma, jonka nuorimmat jäsenet kutittivat varpaitamme pikkupikku nokillaan.

En koskaan oppinut sitä, kuinka monta ihmistä Walterin perheessä oikein on tai ketkä talossa asuvat. Pihapiirissä hääri jokatapauksessa kymmenkunta lasta, joita Raimunda keittiötöiden, pyykinpesun ja palmunlehtien punomisen (vanhaan taloon uusi katto) lisäksi ansiokkasi paimensi. Isä Valdemar on lempeäsilmäinen matematiikan opettaja, jonka kanssa olisin jutellut mielelläni enemmänkin.

Ilma oli kuuma ja mangon tuoksusta tahmea. Puun oksat kumartuivat raskaina hedelmien painosta. Äkäinen kopsahdus tarkoitti apinan huolella koluamaa mangonraatoa, oikeammin jäljelle jäänyttä kiveä joka tipahti hietikolle. Maahan ehti vain harvoin koskematon mango ja silloin kuin näin kävi, ehtivät kanat pistää nokkansa hedelmän makeaan lihaan. Mutta onneksi rouva Raimunda arvasi hedelmänälkämme ja lounaspöydässä oli toisinaan pihalla kasvanutta anansta, melonimieheheltä ostettua vesimelonia tai pieniä, makeita (ei vielä kenenkään syömiä) mangoja.

Aamupalan jälkeen aloitimme ensimmäisen workshop-ryhmän kanssa. Keskipäivällä palasimme kotiin uimaan ja lounaalle ja kahdelta jatkoimme toisen ryhmän kanssa. Illalla oli mentävä vielä toistamiseen viilentymään jokeen ennen illallista (joka oli muuten poikkeuksetta kalaa ja riisiä) ja nukkumaan menoa. Koska talossa ei ole sähköä ja kynttilöitäkin niukanalisesti, menimme nukkumaan pimeän tultua kahdeksan-yhdeksän aikaan, tuskinpa sen pidenpään olisimme jaksaneetkaan valvoa.

Nukuimme edelleen perheen kohta valmistuvassa talossa. Riippumattoni yläpuolella katossa oli kolmen lepakon jono, joka viihdytti suuresti erityisesti eräänä vatsataudin/ruokamyrkytyksen sumentamana päivänä. Lepakot muodostivat keskenään rivejä ja jonoja ja jos joku lepakoista päätti ravistella koko vartaloaan siihen yhtyivät automaattisesti kaksi muutakin. En koskaan nähnyt lepakkoa ravistelemassa yksinään!

Workshoppeja

Pienen emmätiiä-emmätiiä-kierroksen jälkeen kunkin ryhmän elokuva-ideat alkoivat hahmottua. Ensimmäinen ryhmä päätti tehdä pienen dokumentin teemana Urucureán menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus (aika suppea aihe...), toinen ryhmä halusi tehdä elokuvan ympäristöstä ja roskaongelmasta kotikylässä ja kolmas turistimainospätkän Urucureásta. Olin yllättynyt kuinka asiallisista teemoista kaikki haluavat filminsä tehdä. Ei mitään hupifilmejä, vaan asiallisia dokumentteja kylän ongelmista (lukuun ottamatta Amandaa ja Lidiaa jotka päättivät tehdä kahdestaan mainospätkän Urucureán kauneudesta).

Pienten elokuvien suunnittelu ja käsikirjoitus vei tuntitolkulla hikisiä aikaa. Nk. telecentro, jossa workshoppeja pidimme, on kiehuvan kuuma pieni tiilitalo. Erityisesti toisen ryhmän aloittaessa kello kaksi ilma seisoi paikallaan kuumana ilman yhtäkään vilvoittavaa tuulenvirettä. Vetelästä omasta itsestäkin oli kaivettava motivaatiota workshoppiin.

Ensimmäinen ympäristöstä elokuvaa tekevä ryhmä aloitti kuvaamalla koulun takana olevaa roskakasaa. Seuraavana aamuna "Kaunis Urucureá"-ryhmä aloitti kuvaamalla paikallisia käsitöitä tekeviä naisia. Kolmas ryhmä oli jumahtanut paikalleen suunnitelmansa kanssa ja Timo yritti kaikin voimin puskea projektia eteenpäin. Vähitellen myös elokuvasuunnitelma Urucureán menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta alkoi sekin hahmottua. Iltapäiväryhmä aloitti jo ennen omaa vuoroaan kuvaamaan omaa elokuvaansa Urucureán koulun ja koulutuksen historiasta.

Spagettiteinejä

Koulut loppuivat valtaosalta ja niinpä suuri osa workshoppilaisista lähti yhtäkkiä Santarémiin. Jäljelle jääneille kasaantui aikamoinen määrä työtä elokuvien kanssa ja loppujen lopuksi oli aika vaikeaa enää kannustaa ryhmiä jatkamaan töitään. Kukaan ei enää pitänyt kuvausiakatauluista kiinni, jonkun jouduimme hakemaan kotoa asti kuvamaan jotta olisimme saaneet edes jotakin materiaalia kokoon. Urucureán menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus-dokumenttipätkä jäi vain varjoksi alkuperäisestä suunnitelmasta, Urucuréan roskaongelmasta kertova dokumentti kuihtui kokonaan, Urucureán koulu-elokuva typistyi, ainoastaan mainospätkä-ryhmä pysyi suunnitelmassaan vaikka toinen elokuvan tekijöistä ei ollutkaan paikalla (vaan päätti jäädä Santarémiin eikä siis ehtinyt tulla kuvaamaan elokuvaa loppuun).

Moneen kertaan teki mieli mennä ja kuvata kaikki nuorten puolesta, mutta sehän ei tässä ole ideana. Joten harmaannutimme hiuksiamme telecentrossa, kinastelimme turhautuneina ja aloimme odottaa paluuta kotiin Alter do Chãoon. Viimeisenä iltana saimme kokoon loput materiaalit, meidän harteille jää elokuvan leikkaaminen. Maaliskuussa Santarémissä järjestetään pieni elokuvafestivaali kaikista elokuvista mitä nuoret ovat kuvanneet. Jää nähtäväksi minkälaisia pätkiä saamme materiaaleista kokoon.


Ihanien naisten ympärisöystävällistä sademetsätaloutta

Urucureássa on käsityöryhmä TucumArte, joka tekee perinteisellä tavalla Tucumã-palmun lehdestä erilaisia käyttöesineitä (koreja, pannunalusia) ja koristeita. Palmun lehdet poimitaan tietyiltä tarkaan merkityiltä alueilta (vielä niin ettei kasvava palmu vahingoitu pysyvästi). Kuivatetut lehdet värjätään erilaisilla kasveilla ja hedelmillä (mielettömiä värejä!) ja lopuksi punotaan valmiiksi teoksiksi. Näitä koreja, pannunalusia ja seinäkoristeita myydään kaupungeissa ja muutamassa paikassa Brasilian ulkopuolellakin.

Ihanin oli kuitenkin itse ryhmä. Naiset istuivat painostavan kuumaa ilmaa paeten TucumArten pienen myymälän terassilla tai lehtevien mangopuiden alla, punoivat ketterästi värikkäitä korsia, rupattelivat lempeästi ja tarjosivat kahvia aina kun kävimme vierailulla. Puiden lomiin viritetyissä riippumatoissa nukkui perheiden pienimpiä jäseniä, aina välillä joku äiti laski työnsä maahan ja tuli keinuttamaan riippumattoa tai imettämään.

Ilmapiiri oli jotenkin käsittämättömän seesteinen, hyväntuulinen, kiireetön ja samalla kuitenkin naiset työskentelevät aamusta iltaan ja tuottavat suuria määriä myytävää. Ryhmän johtaja Izabel kertoi menneistä raskaista ajoista, kun kaupungissa myyty kori ei kattanut edes sen tekokustannuksia. Kylän perinteinen kulttuuri oli jo vähällä kuihtua kokoon. "Luojan kiitos tilanne on parantunut" Izabel sanoi ja kehui vuolaasti Saúde e Alegria-järjestöä siitä, kuinka he ovat kannustaneet heitä jatkamaan käsityön tekemistä ja auttaneet naisia korien jälleenmyynnissä kaupungeissa. Nykyään naiset saavat käsitöiden myynnistä jokseenkin riittävän elannon. Jotenkin ilahduttavaa kuulla, että ekologinen sademetsätalous voi olla kannattavaa ja että joskus hyväntekeväisyysjärjestöt onnistuvat todella saamaan aikaan jotakin hyvää.
Heihei Urucureá!

Läksiäislahjaksi yhden workshoppilaisen TucumArte-ryhmään kuuluva äiti oli punonut meille hienon koristeasian/pannunalusen jossa lukee Timo e Veera. Pitkähkön kiitoskiitoskiitoskaikesta-kierroksen jälkeen auto vei meidät kuoppaista hiekkatietä pitkin Amazonas-joen puolelle, josta kiipesimme suureen Santarémin laivaan. Näimme monta delfiiniä, viimein myös vaaleanpunaisen! (Joessa on siis harmaita ja harvinaisempia vaaleanpunaisia delfiinejä.)

Ainakaan heti ei tullut ikävä kylään. Artesanaton naisia kaipaan kyllä hieman, samaten Walterin ihanaa mummoa jota en ehtinyt käydä jututtamassa kunnolla ennen lähtöä (olisi pitänyt). Ehkä vähän perheen lapsiakin tulee ikävä. Ehkä muitakin. Mutta viimeinen viikko oli raskas ja väsyttävä, nyt on mukavaa olla rauhassa kotona.

Nautimme täällä hiljaisesta aamuherätyksestä, apinoiden ulinasta ja kepeästä katollajuoksentelusta, palmujen kohinasta, puusta maahan mätkähtelevistä cajú-hedelmistä, kypisistä mangoista, jääkaapista, josta voi ottaa kylmää vettä tai guaraná-limua, sekä vihanneksista ja hedelmistä. Muutaman viikon jälkeen oli myös hauskaa nähdä Pabloa ja Kinnaa, jotka ovat työskennelleet läheisessä pikkukaupungissa Belterrassa. Intensiivisen kalakuurin jälkeen on mukavaa syödä myös vaikkapa salaattia ja lihaakin! Lämpimän kotiharmoniamme rikkoo ainoastaan ulkovessassamme vieraillut suurikokoinen vihreä käärme (myrkyllinen kuulema) ja vessanpönttöön visiittejä tekevät sammakot.

Llosan "Paratiisi on nurkan takana" on nyt luettu, mitäs minä nyt luen? Santarémissä ei kuulema ole yhtään kirjakauppaa ja supermarkettien kirjatarjonta on surkea.

Ekat workshopit Urucureán kylässä

Lähtiessä tuli kiire, kuten aina. Järjestön autokuski oli puoli tuntia myöhässä ja jouduimme tekemään viikon ruokaostokset kaupan hyllyjen lomassa juoksennellen. Riisi, pavut, sokeri, kahvi, banaanit ja vihannekset pakattiin pahvilaatikoihin, helposti pilaantuvaat lihat kylmälaukkuun.

Laivan pakkaamista.

Satamassa oli kollektiivinen lähdön meininki. Laivoja purettiin ja lastattiin, painavat laatikot lentelivät kevyenoloisesti käsipareista toisiin. Laivojen kansille nosteltiin meloneja (joihin omistajat kirjoittivat mustalla tussilla tai raaputtamalla nimiensä). Sadoista laivoista oli vaikea löytää oma, varsinkin kun pienet puulaivat puristuivat suurempien laivojen taakse. Niinpä myöhästyimme.

Matkustajat köllimässä riippumatoissa.

Onneksemme kylään oli menossa toinen pienempi laiva, joka kulkee sivujoki Arapiunsia pitkin. Kiipesimme Batista-laivaan muiden matkustajien, ruokalaatikoiden, kylmälaukkujen ja kahden ihmispään kokoisten vesimeloonien kanssa. Puulaiva oli kotoisa eikä yhtään niin heppoinen kun edelliset moottoriveneet. Sen rauhoittavan natinan ja laineiden romanttisen liplatuksen peitti kovaa huutava (ja bensankatkuinen) moottori. Matkustajat asettivat tottuneesti värikkäät riippumattonsa roikkumaan katonrajaan ja köllähtivät niiden päälle. Laiva keinahti liikkeelle (noin tunnin myöhässä) ja aallot kiikuttelivat matkustajilla täytettyjä riippumattopötköjä eestaas. Veneen rouva tarjoili ylimakeaa sokerikahvia, matka kesti kauan ja Timo oli pahoinvointinen. Arapiuns oli taas kaunis, en kyllästy koskaan katselemaan sitä.

Auringonlasku Arapiuns-joella Urucureán rannalla.

Urucureá

Perillä rannassa odottelivat Walter ja Amado, jotka auttoivat meitä raahaamaan tavarat rannalta ylös kylään. Meille oli varattu riippumattopaikat Walterin perheen pian valmistuvasta talosta. Ikkunoita, ovia tai huonekaluja ei talossa vielä ollut, mutta riippumattokoukut riittivätkin hyvin. Iltaisin talon katonrajaan asettui roikkumaan kaksi pientä lepakkoa sekä suuri karvainen hämähäkki (joka ei ole myrkyllinen mutta purema sattuu kuulemma.) Myös koiria, kissoja ja kanoja kävi tuon tuosta vierailulla.

Kanat orrella.

Neljätoistalapsisen perheen äiti, rouva Raimunda oli juuri pyykkiastian ääressä kun saavuimme. Opimme myöhemmin, että on vaarallista jättää omat vaatteet lojumaan tai muuten ne löytyvät hetken päästä pestyinä pyykkinarulta. Jotenkin ei tehnyt mieli lisätä rouva Raimundan työtaakkaa enää yhdelläkään shortsiparilla.

Perheen lapsia hengaamassa pihalla.

Perhe, joka täällä ei siis suinkaan ole vain pohjoismainen ydinperhe, vaan isät, äidit, mummot, papat, tädit, sedät, serkut, siskot, veljet ja joskus naapurinkin lapset, ottivat meidät vastaan uteliaina ja avosylin. Totuimme pian siihen, että aamuisin ikkunan reunalla heräämistämme seuraa muutamat pienet silmäparit. Lapsia on kaikkialla.

Talon isäntä kertoo tarinoita ruokapöydän ääressä.

Mummo, en ole ihan varma keiden kaikkien isoäiti, asuu viereisessä talossa. Talon ohitse ei voi mennä pysähtymättä, sama kaava toistuu aina: lempeää rupattelua rupatirupati ja "Amado, kaada neidille kahvia". Lähteminen on aina yhtä vaikeaa, muu tekeminen tuntuu jotenkin toisarvoiselta.

Matkalla rannalle.

Piracaia

Walter ja Amado ovat Urucureá-kylän aktiivinuoria, jotka heti ensimmäisenä iltana kutsuivat meidät illan radio-ohjelmaan Urucureán pieneen paikallisradioon. Pelottavaa puhua radiossa portugaliksi. Mutta eipä ollut paljon vaihtoehtoja. Eikä se sitten loppujen lopuksi kai ollutkaan kovin pelottavaa. Radiossa sovittiin, että me opetamme seuraavat kolme viikkoa videon tekoa, ja he opettavat meille mahdollisimman paljon kylän elämästä. Ylihuomiseksi eli sunnuntaiksi sovittiin "Piracaia" eli grillattua kalaa rannalla ja jalkapallo-ottelu.

Piracaia.

Pienet pojat olivat onkineet suuria kaloja. Keskipäivän polttava hiekka pakotti pysymään joko vedessä tai puun alla. Raimunda oli pakannut meille rannalle riisiä ja maniokki-jauhoa, hiekalle koottu nuotio kypsytti kalat. Ne maistuivat melkein yhtä hyviltä kuin Timon Ukon savustamat kalat. Jalkapallo siirrettiin ilta-auringolle, keskipäivän paahteessa ei pystynyt pelaamaan.

Valokuvausta rannalla: Catrine kuvaa lapsia, Timo Catrinea ja lapsia.

Ekat workshopit

Seuraavan viikon alussa alkoivat videoworkshopit. Toisin kuin olimme ajatelleet, osallistujia oli paljon, yhteensä vajaa kolmekymmentä. Jaoimme nuoret aamu- ja iltaryhmiin riippuen siitä, koska kullakin on koulua. Ryhmissä on ihmisiä yhdeksästä ikävuodesta 23:een. Osalla oli jo kokemusta kuvaamisesta, osa ei ollut ennen tätä koskaan koskenut videokameraan.

Hän ei vielä osallistunut videoworkshoppiin vaan keskittyi riippumatossa nukkumiseen.

Portugaliksi opettaminen on vaikeaa. Ei suinkaan mahdotonta, mutta vaikeaa, uuvuttavaa, raskasta ja parhaimmillaan äärimmäisen antoisaa. Jouduin huomaamaan, että keskustelu ja julkisesti puhuminen/opettaminen ovatkin kaksi ihan eri asiaa. "Hyvinhän se menee" kannustivat Timo ja ruotsalainen Catrine, joka oli meidän seurana Urucureássa ensimmäisen viikon. Siltä se ei kuitenkaan tuntunut.

Varttuneempi tipu ja kissa jotka eivät niinikään osallistuneet video-opetukseen.

Jokaisen päivän iltana oli kaikkensa antanut olo ja silti piti vielä jaksaa suunnitella seuraavan päivän ohjelma. Hyvin suunnittelu workshop on jo puoliksi toteutettu, joten pystyin etukäteen kirjoittamaan ylös joitain vaikeita sanoja tai ilmaisuja joita tulen tarvitsemaan seuraavan päivän tunnilla. Eniten ehkä harmittaa se, että sen sijaan että voisin täysillä kesittyä oppilaisiin, joudun keskittymään omaan suoritukseeni, miten selittäisin tämän ja tämän jotta asia tulee ymmärretyksi.

On ollut kuitenkin ilahduttavaa huomata kuinka ihmiset, jotka maanantaina vapisten koskivat ensimmäisen kerran kameraan kuvasivat torstaina ensimmäiset omat pikku filmit. Ja kuinka pienimmätkin yhdeksänvuotiaat, jotka teoriatunnilla muljahtelivat levottomina tuoleillaan kuin kuivalle maalle heitetyt kalat, muistivat ulkoa minkälainen on yleiskuva, kokokuva, puolikuva, lähikuva jne. ja vielä osasivat kuvata sellaiset erinomaisesti.


Sammakko, joka asettui joka ilta ulkona olevan vesihanan kahvaan, sekä hämähäkki, joka ei ole epäilyttävästä ulkonäöstään (karvat + suuri koko) huolimatta myrkyllinen.

Paluu Santarémiin

Perjantaina palasimme kaupunkiin viikonlopuksi jotta voimme hankkia järjestöltä yhden lisäkameran avuksi. Seuraavien kahden viikon aikana kunkin workshop-ryhmän olisi tarkoitus tuottaa omat dokumenttielokuvat. Työtä piisaa siis runsaasti aina joululoman alkuun saakka.

Myös nämä tiput matkustivat kanssamme Urucureásta Santarémiin.

Santarémiin palasimme tällä kertaa Amazon-jokea pitkin (Urucureá sijaitsee Apiunsin ja Amazonasin välissä, joten kumpaakin pitkin pääsee liikkumaan). Vesi Amazonasilla on Arapiunsia ruskeampaa. Maisemat vaikuttievat entisäkin tuuheammilta ja onnistuimme bongaamaan useita kertoja Amazonin delfiinin, boton. Kyllä, joessa asuu delfiinejä. Vaaleanpunaisia ja harmaita, me näimme vain harmaita.

Kotimatkalla Amazon-joella. Vesi on ruskeaa, rannat tuuhean metsän kuorruttamia ja Joutavuuksien Jumala (toka lukukerta) ehkä maailman paras kirja.

Uusi kiva koti

Nyt istuskelen uuden kotimme terassilla. Muutimme Santarémin kuumasta ja ankeasta kodista 40 minuutin bussimatkan päähän, rantakylään nimeltä Alter do Chão. Talo on metsän kainaalossa, melkein piilossa auringolta. Pihalla on mango- papaia- ja cajú (eli cashew)-puita, palmuja, kirkkaanpunakukkaisia puita sekä joukko enosaamääritellä-puita.

Tuuli tuivertaa takana olevalta kukkulalta ja tiputtelee kypsiä cajú-hedelmiä maahan ja talon katolle. Meidän huoneessa on melkein kaksi kokonaista seinää ikkunoita, lattia on puinen ja sänky kaunis.
Vaatehylly on kaiketi maailman rumin kultanuppeineen. Terassilla on riippumattoja, joissa voi lueskella (kohta jo loppuun luettuja) kirjoja.

Rannalle on ehkä sata metriä, hiekkaranta on muodostanut sinne oivan nyppylän, josta voi hypätä jokeen (joka ei vieläkään tunnu joelta vaan mereltä). Kävimme uimassa tänään aamukahdeksalta, hyppäsimme nyppylältä ja pulikoimme ei-vielä-niin-kuumassa vedessä. Tiistaina palaamme Urucureán kylään ja olemme siellä todennäköisesti 11.12. saakka (jälleen internetin ja puhelimen ulottumattomissa).

Halaukset Suomeen!

Paluu São Pedroon

 

Mangot kypsyvät puissa. Yösateet ovat tehneet ilmasta siedettävämmän. Olen oppinut laittamaan kahviin sokeria yhtä paljon kuin kahvia.

Keittiössä ei ole vieläkään pöytää, sen sijaan Timo ja Pablo hakivat supermarketin roskiksista puulaatikoita, jotka toimivat tietokonepöytinä, ruokapöytänä ja laatikoina. Timo rakensi tiilistä ja laudoista meidän huoneeseen hyllyn, joka on hieno. 

Kinna paistoi eräänä iltana vaikuttavan kasan maailman parhaita kasvispihvejä. Niihin tuli muussattuja papuja, raastettua porkkanaa, törkeesti korianteria, pieni pala (suolassa) keitettyä punajuurta, valkosipulia paljon, raastettua raakaa perunaa, vähän tuoretta inkivääriä, suolaa, pippuria, munaa, korppujauhoja ja mausteita, kuten chiliä ja pippuria. Ihanaa vaihtelua liha-papu-riisi-yhdistelmälle. Syötiin sitä vieraiden kanssa takaterassillamme kaislamaton päällä istuskellen. 

Leikkaamme loputonta filmiämme. Koska me emme itse käsikirjoita ja ohjaa, on koko homman tekeminen aika kangertelevaa. "Ohjaajalla" ja "käsikirjoittajalla" ei ole kovinkaan suurta käsitystä siitä, miten hommaa kuuluisi tehdä ja samalla ideat vaihtuvat ja muuttuvat harvase päivä. 

Kysymys on myös kulttuurieroista, kuinka heiluvaa kuvaa pieneen filmipätkään voi laittaa, mikä näyttää kivalta ja mikä ei. Omasta mielestäni holtittomasti heiluva kuva vie huomion koko sanomalta, täällä taas ajatellaan enemmän niin, ettei kuvan laadulla ole niin väliä, kunhan pätkässä on riittävästi sisältöä.

Paluu São Pedroon

Santarémin satamassa odotti pieni vene, siis sellainen moottorilla varustettu soutuveneen näköinen. Tuollako me matkustamme São Pedroon? Kyllä. Pakkasimme veneeseen tavarat ja keinuimme kohti aallokkoa. 

São Pedrossa mielenilmaus jatkui, tällä kertaa paikalla oli valtion ja osavaltion virkamiehiä, joten meidän tehtävämme oli mennä kuvaamaan lisää materialia  yli äyräiden paisuneeseen videopätkään. Kahdeksan tunnin materiaalista on nyt siis tarkoitus tiivistää kymmenen minuutin pätkä.

Päivä täyttyi jo tutuista kylänjohtajien tiukkasanaisista puheenvuoroista. Virkamiehet (ja -nainen) seisoivat taustalla hermostuneina painoa jalalta toiselle vaihdellen.  Vastaukset paikallisten huolille olivat poliitikkomaisia, "Juu-jaa-voi-voi, oikeastaan me emme voi vastata tähän ja tähän, katsotaan mitä voidaan tehdä..." Niinpä mielenosoittajien johtohenkilö uhkasi, että jos konkreettisia lupauksia ja sopimuksia ei synny, on jonkun kolmesta edustajasta jäätävä São Pedroon panttivangiksi.

Mielenosoittajat kuuntelevat virkamiesten puheenvuoroja

Pitkien lisäpuheiden ja väittelyiden perään osapuolet vetäytyivät keskustelemaan. Syntyi lista lupauksia, osapuolten oli määrä jatkaa neuvotteluja seuraavana päivänä Santarémissä ja edustajat lupasivat tulla tiistaina takaisin kylään. Nyt jäädään mielenkiinnolla odottamaan, syntyykö minkäänlaisia konkreettisia sopimuksia metsien käytöstä ja laittomien hakkuiden kontrolloinnista, joilla todella olisi vaikutusta myös käytännössä.

Hämärä tuli yhtäkkiä, olimme kuvanneet putkeen tuntikausia. Salamat välähtelivät taivaanrannassa, joten haastattelija Silvanei ehdotti, että veneilisimme hänen kotikyläänsä odottamaan ilman selkenemistä. Hyvästelimme São Pedron seitsemän aikaan illalla.

Kotimatka

Bom Futuro-kylässä oli pilkkopimeää kun saavuimme rantaan. Kävelimme pienen kylän jonkinlaiseen baariin, nukahdin lepotuoliin hetkessä. Talon rouva tarjoili meille herkullista lihapataa ja sitten hieman yllättäen kuskimme päätti että voimme jatkaa.  Kuu oli noussut, valoa oli riittävästi. 

Vene keinui aallokossa ja pärski ämpäritolkulla vettä syliin. Pilvet olivat ryhmittyneet horisontissa seisovan metsän taakse, ukkonen jyrisi. Meillä ei kuitenkaan ollut huolta, kuu valalisi tietä. Timo nukahteli istuimeensa vaikka Silvanei kääntyi aina välillä puoleemme ja muistutti ettei veneessä saa nukkua tai saattaa lentää laidan yli. 

Aallot senkun kasvoivat, oli jo aika kylmä. Yhtäkkiä olimme mustan pilvimassan alla. Veneen ohjaaminen oli jo vaikeaa, mutta taistelun jälkeen pääsimme rantaan. Alkoi rankkasade. Meillä oli yllämme vain pikkuruiset hellehepenet ja pelastusliivit, ne eivät antaneet paljonkaan suojaa jääkylmältä sateelta ja tuulelta. Rannassa, kuin kaikkeen tähän tottuneena, muut asettuivat (kiroillen) sikiöasentoihin ja vetivät pelastusliivejä ja muovikasseja päälleen sateensuojaksi.  

Me yritimme saada pelastusliiveistä suojaa ja toisistamme lämpöä, mutta tärisimme molemmat märissä vaatteissamme hampaat kolisten. En tiedä kauanko olimme rannassa, ehkä muutaman tunnin verran. Joki oli rauhoittunut ja rankkasade hellittänyt kun jatkoimme matkaa. Viima ja tihkusade tuntui ilkeältä, laiva keinui taas niin, että Timo sanoi epäilevänsä sen menevän ympäri. 

Kesti vielä tunteja ja tunteja ennen kuin saavuimme Santarémin satamaan. Litimärkinä ja umpijäässä istuimme taksiin ja olimme viimein kotona aamulla kello seitsemän. Neljän tunnin venematka São Pedrosta kesti tällä kertaa kaksitoista tuntia. Timo vannoi, ettei enää koskaan astu tällaiseen veneeseen. Itse olen keskittynyt kuuman teen juomiseen, kyllä tästä joskus toivutaan.

"kivaa olla kotona" -terveisin, 

Veera ja vieressä nukkuva Timo

São Pedro

Ehkä pyöreiden kasvojen, lyhyen kiehkuratukan ja lempeän katseen perusteella ajattelin, että meidän pomo, Fabinho, olisi erityisen rento ja mukava.

Hän kuulostaa kuitenkin paljon napakammalta ja ryhdikkäämmältä kuin miltä näyttää. "Huomenna olisi ensimmäinen kuvauskeikka aamulla kello viisi. Kuka lähtee? Mielellään se, joka osaa kuvata kauniita kuvia." Pyyntö tuli hieman yllättäen, olimmehan maassa vasta toista päivää.

Lapset katsovat kameran näytöltä videokuvaa, jonka Timo hetki sitten heistä kuvasi.

Ainakin muutaman kuvauspäivän kokemuksella päätin, että taitoni riittävät kuvaamaan Fabinhon vaatimaa "kaunista videokuvaa." Oikeasti olin hyvin, hyvin epävarma asian suhteen. Jotenkin vaan ajattelin, että jos en alota heti täysillä, niin jään loppuajaksi nysväämään epävarmuudessani. Timo haluttiin valokuvaajaksi, joten lähdimme kaksin mukaan.

Yksi Saúde e Alegrian laivoista.

Ainakin muutaman kuvauspäivän kokemuksella päätin, että taitoni riittävät kuvaamaan Fabinhon vaatimaa "kaunista videokuvaa." Oikeasti olin hyvin, hyvin epävarma asian suhteen. Jotenkin vaan ajattelin, että jos en alota heti täysillä, niin jään loppuajaksi nysväämään epävarmuudessani. Timo haluttiin valokuvaajaksi, joten lähdimme kaksin mukaan.

Työskentelemme Saúde e Alegria ("terveys ja ilo") -järjestössä. Me hommaillaan kommunikaatio-osostolla, tehdään mm. videopätkiä ja myöhemmin videoworkshoppeja nuorille joenvarsikylissä. Nimensä mukaisesti järjestö tekee työtä myös terveysasioiden kanssa ja siksi näillä on kokonainen laiva joka kiertää lääkäreineen ja sairaanhoitajineen kyliä.

Eka työpäivä

Lähdössä São Pedroon.

Viideltä aamulla pakkauduimme kolmen kameran, jalustojen ja sensellaisten, Fabiennen (=ihastuttava melkein brasilialaistunut hollantilainen, joka asuu miltei naapurissa ja toimii järjestössä toimittajana), paikallisen haastettalija Silvanein, sekä veneen kuski Joãozinhon kanssa pieneen moottoriveneeseen. Noin puoli tuntia kestäneiden veneen käynnistyongelmien jälkeen paatti keinahti liikkeelle ja poukkoili Amazon-joen sivuhaaralla (ensin Tapajósilla, sittemmin Arapiunsilla).

Matkan edetessä aallot kasvoivat valtaviksi. Pieni vene haukkoi sisäänsä aimokulauksia makeaa jokivettä ja kastuimme päästä varpaisiin niin, että aina kun olimme ehtineet kuivua, ryöpsähti uusi aalto sisään ja huuhteli taas kaiken. (Onneksi tavarat olivat vedenkestävissä kasseissa, kiitos Anu joulu/synttärilahjoista!)

Kaikki näytti erilaiselta kuin olin kuvitellut. Joki ei tuntunut joelta vaan mereltä, vastaranta näkyi pienenä viivana horisontissa. Aallokko oli välillä melkein pelottava, vene pompotti matkustajia parhaimmillaan puoli metriä ylös penkistä.

Tankkaustauko. Miten aallot voivatkaan näyttää näin viattomilta tässä?

Välillä vastaan tuli veteen sukeltavia hiekkadyynejä ja valkohiekkaisia paratiisirantoja. Yleensä rannan liepeillä notkui vehreitä puita, siis sademetsää, joka sekin vaikutti jotenkin erilaiselta kuin olin etukäteen kuvitellut.

Tauolla hiekkarannalla.

São Pedro

Kerran vene jumahti kiinni joen matalikon kiviin (miten meri voi olla näin matala?) ja sammui muutaman kerran aallokossa. Pienestä airosta oli vain hyvin vähän apua, mutta jotenkin pääsimme uudestaan liikkeelle kerta toisensa jälkeen. Noin neljässä tunnissa olimme perillä määränpäässä, pienessä São Pedron jokikylässä.

Pojat chillaavat hiekkarannalla São Pedrossa.

Rantakylään oli kokoontunut kolmisensataa ihmistä ympäröivistä kylistä osoittamaan mieltä laittomia metsänhakkuita vastaan. Paikalliset olivat pysäyttäneet metsäyhtiön tukkilautat, oli mielenilmauksen yhdestoista päivä.

Mielenosoittajat tulivat paikalle veneillä.

Kovaäänisten kautta kantautui rannalla pidettäävät palopuheet, session päätteeksi koko joukko muodosti suuren piirin, jota kankeasti toimivista kaiuttimista katkonaisesti soiva musiikki rytmitti.

Mielenosoituspiiri.

Myöhemmin vetäydyimme puun varjoon haastattelemaan ympäröivien kylien johtajia. Kuvasimme paikallisten asukkaiden huolet heidän ympärilläolevien metsien katoamisesta. "Vaikka hakkaatte meidän metsämme, katkotte vesat, tapatte rungot, niin meidän juuriamme ette voi repiä." Maria das Neves, Apiringa-kylän varttuneempi johtaja vannoi liikuttuneena. Puhujien tuskaan oli helppo eläytyä.

Hiekka poltti jalkojen alla, aurinko pään yllä. Edes joki ei viilentänyt, sen vesi on todella lämmintä. Ainoa selviytymiskeino oli hypätä veteen vaatteet päällä, jonka jälkeen tuulenvire viilesi hieman.

Setä tarjosi ruoka-annokset luukusta.

Ruokaa tarjoiltiin kyläläisille ja kuvaajille vasta paljon sen jälkeen kun ensimmäinen nälkäkuristus tuntui vatsassa. Odotus palkittiin, tarjolla oli suuressa padassa valmistettuja luisia kananpaloja, riisiä ja maniokki-jauhoa. Hirveässä nälässä ruoka maistui taivaalliselta.

Päivän päätteeksi vietimme vielä muutaman tunnin kuvaten nuorta paikalliskatiivia sekä vastapäisellä rannalla möllöttäviä tukkilasteja.

Kotimatka

Paluumatkalla pimeä tuli pian. Kääriydyimme isoon pressuun ja yritimme väistellä veneeseen jälleen syljeskeleviä aaltoja. Silmät painuivat kiinni neljäntoistatunnin työpäivän jälkeen, mutta pomppiva vene ei oikein antanut mahdollisuutta nukkua. Onneksi öinen joki oli jo paljon aamuista rauhallisempi. (on muuten vaikea kutsua Amazonia sivujokineen joeksi, kun vanha mielikuva joesta on niin kovin erilainen).

Kotona peilikuvassa katsoi kirkkaanpunaiseksi palanut nenä ja väsymyksestä kosteat silmät. Työpäivä oli pituudestaan ja uuvuttavuudestaan huolimatta todella antoisa.

Tästä blogista löytyy artikkeli päivän tapahtumista (portugaliksi) Ainakin kuvia voitte kurkkia, ne on Timon ottamia. http://redemocoronga.org.br/2009/10/24/comunitarios-do-arapiuns-manifestam-contra-a-exploracao-madeireira-na-gleba-nova-olinda/

Timo ikävöi timjamia ja curry pastea, minä näkkileipää. Muuten kaikki hyvin.

Halauksin,
kohta nukkumaan menevä Veera,

vieressä tietokonettaan näpyttelevä Timo ja

kyltymättömänä katossa roikkuvan hehkulampun valoa ahmiva Yöperhonen.

Santarém

 

Hyvää päivää auringosta!

Etelässä tuoksuu savu ja ylikypsä mango. Paita liimaantuu selkään, ylähuulen ylle kohoaa joukko hikikarpaloita. Tuntuu kuin kävelisi saunassa. 

Kotitalo edestä. Pablo, Veera ja kasvi.

Saavuimme uuten kotikaupunkiin Santarémiin keskiyöllä, vajaan neljänkymmenen tunnin matkanteon, lukuisien lentokoneaterioiden ja neljän peräkkäin tarjoillun mozzarella-kinkkusandwichin jälkeen.

Odottelua Recifen lentokentällä. Pablo, Kinna ja Veera.

Koti

Asunto odotti kuumana ja sotkuisena (toisin kuin oli sovittu). Siivooja oli unohtanut käydä paikalla ajoissa ja kolkutteli ovea vasta seuraavana aamuna kello seitsemän kun vielä hikoilimme unen ja valveen rajamailla.

Ensimmäinen yö nukuttiin Timon kanssa riippumatoissa pihalla, matkakumppanit Pablo ja Kinna uhmasivat sotkua ja nukkuivat sisällä tuulettimen alla.

Seuraava päivä hinkattiin vessan lattiaa ja seiniä, ruokahyllyjä, jääkaappia ja pakattiin laatikoihin epämääräistä roinaa. Ehkä itse suoritettu siivous on kuitenkin välttämätöntä jotta kodin tuntu saavutetaan. Siirtymäriitti kodista toiseen?

Asunto on tavallaan osa rivitaloa, tai sitten vaan oma talonsa kiinni talojen jonossa, määrittelykysymys.

Kuiva takapiha, kookospähkinä ja meidän huone.

Sisällä on vaaleanturkoosit seinät ja tummanturkoosit lattialaatat. Olohuone on toistaiseksi tyhjä, huonekaluja kerääntynee tässä. Kahdessa makuuhuoneessa ei niin ikään ole paljoa muuta kuin patjat, meillä on sentään pieni hylly ja moskiittoverkko. Avoikeittiössä on jääkaappi ja pikku pakastinluukku, hella ja kohtalaisen kattava joukko keittiövälineitä. Pöytää ja tuoleja ei vielä ole, eräät residenssimme asukkaat uhkaavat rakentaa ne itse.

Jääkaapissa on kypsiä mangoja, pieniä banaaneja, limejä, kahden nyrkin kokoisia avokadoja, papaija, açai-mönjää (açai=mullan makuinen marjantapainen, joka on parhaimmillaan banaanin ja guaraná-siirapin kanssa sekoitettuna) ja joukko tavallisia asioita kuten juustoa ja maitoa.

Takapiha on yksi sotku ruohoa, pölyistä hiekkaa ja pystyynkuivuneita kasveja. Nyt on vuoden  kuumin ja kuivin aika. Mutta takaterassista tulee vielä kiva, kunhan ehditään hankkia vähän lisää ruukkukasveja ja jokunen värikäs riippumatto. Olen optimistinen.

Kotikaupunki

Talot ovat matalia, niiden laitamilta on vaikea löytää varjoa. Teiden varsilla on paljon mangopuita, joiden kohta kypsyvien hedelmien kohtalo on meille vielä epäselvää.

Auringonnousu Santarémin satamassa.

Kukot kiekuvat pitkin yötä, kaduilla (ja meidän takapihalla) loikkii sinnikkäästi haukkuvia koiria ja äänekkäästi karjuvia kissoja (eivät edes mourua vaan karjuvat).

Osa kaduista on päällystetty asfaltilla, suuri osa on vain pöllyävän hiekan peitossa. Hiekka on punertavaa ja siksi vessan valkoinen kaakelilattia  on täynnä punaisia jalanjälkiä.
Autot ja pienet moottoripyörätaksit ajavat holtittomasti, jalankulkijat sukkuloivat niiden lomassa.

Setä kantaa ruokakasseja yhteisellä kotikadullamme.

Kalaruoat ovat erinomaisia, joen varrella kun ollaan. Kadun pienistä mehubaareista voi ostaa yhdellä realilla (noin 40 senttiä) tuoreista hedelmistä puristettua mehua.

Satamassa on monta kivaa puulaivaa.

Satamassa on kauniisti maalattuja puulaivoja ja vaikuttava auringonnousu.  Yhdysvaltalaisen maatalousjätti Cargilin vuonna 2003 laittomasti rakentama monumentaalinen soijanvientisatama leikkaa maiseman ja muistuttaa osavaltion vinksahtaneesta vallanjaosta. 

Pahamaineinen satama.

Sademetsää hakataan soijaviljelmien tieltä, sataman olemassaolo ja soijan hinnan nousu yllyttää kaatamaan lisää metsää ja viljelemään lisää soijaa. Brasilialainen soija on tärkein proteiininlähde mm. Suomen siipikarja- ja sikatiloilla, ongelma ei ole siis yksin Brasilian vaan myös pohjoisen Amerikan, Euroopan ja Kiinan. Kun on kysyntää, on myös tarjontaa. Tämän samaisen laittomasti rakennetun Cargillin soijasataman kautta kulkee siis myös soija, joka myöhemmin kulkee kuorma-autoissa mm. Suomen maanteillä ja päätyy lopuksi karjan rehuksi.

Brasilia on maailman neljänneksi suurin hiilidioksidipäästöjen tuottaja ja suurin osa näistä päästöistä tulee juuri Amazonin metsäkadosta. Emme siis syö vain lihaa, vaan välillisesti myös Amazonin sademetsää.

Maailma on pieni ja epäoikeudenmukainen.

Ensimmäisestä työpäivästä kerron ensi kerralla.

Terveisiä hiekkapölyn yltä, auringon alta ja tuulettimen vierestä,

veera