Matka
Lähtö tapahtui kuten aina, kiireessä. Workshoppiin osallistujille ja meille tarkoitetut ruokalaatikot, ananas- ja banaanilootat, liha- ja kanasäkit sekä kolmenkymmenen litran dieselbensatonkka lastattiin puisen Bonança-laivan alakannelle. (Bensaa tarvitsemme kylän sähkögeneraattoriin jotta voimme ladata kameroiden akkuja, katsoa kuvattua materiaalia jne).
Koska olimme melkein viimeisiä, vain huonoja riippumattopaikkoja oli jäljellä.
Laivassa.Nukahdin jo ennen laivan lähtöä bensankatkun aiheuttamaan päänsärkyyn ja yleiseen lähtöälämölöön ja heräsin vasta laivan ensimmäisessä pysähtymispaikassa kun suurikokoista lehmää lastattiin alakannelle. "Siirtäkää riippumattoja, että lehmä mahtuu sisälle" alakannella huudettiin. Ei meidän paikat olleetkaan laivan huonoimmat, huomasin, katsoessani pimeällä alakannella kolisevan moottorin ja hermostuneen lehmän väliin sulloutuneita matkustajia riippumattoineen.
Mullikka tulossa laivaan.Sen minkä matkustusmukavuudessa hävisimme, voitimme taas kerran maisemissa: hiekkarantoja, metsää, pieniä kyliä, veteen sukeltavia puunoksia, punakeltainen auringonlasku ja lopulta kirkas tähtitaivas.
Valitettavasti Timo alkoi voida pahoin. Ensimmäinen päämäärämme oli Mentain kylä, jossa olimme perillä noin kahdentoista tunnin matkanteon jälkeen. Sieltä oli tarkoitus jatkaa lopulliseen päämääräämme Novo Lugariin.
Moottorillinen suurehko kanootti odotteli meitä säkkipimeässä kylässä. Asetuimme tavaroinemme kyytiin, mutta emme ilmeisesti olemuksillamme vakuuttaneet jaksavamme vielä kolmen tunnin kanoottimatkaa Novo Lugariin. Timo oksensi kanootin laidan yli, minä nuokuin väsymyksestä. Hakijat ehdottivat että hyppäisimme ohikulkevaan suurempaan puulaivaan nukkumaan ja että he haksisivat meidät aamulla laivan päämäärästä Cachoeira do Marón kylästä.
Kiltti laivan kippari otti meidät kyytiin, asetin riippumaton laivan yläkannelle ja nukahdin, Timokin käpertyi mattoon aina välillä, kun huonovointisuus salli. Aamulla heräsimme kirkkaisiin auringonsäteisiin ja vielä hieman usvaiseen (järjettömän kauniiseen) jokimaisemaan. Sovittu kyyti lopulliseen päämäärään, Novo Lugarin kylään, saapui pian.
Veneellinen workshoppilaisia.Editi, talon emäntä, odotti meitä lukuisan lapsikatraan ja mehukannun kanssa kotonaan Novo Lugarissa. "Terrrvetuloa, tässä on meidän koti ja tässä teille riippumattopaikat".
Talo seisoo korkeilla puujaloilla tulvan varalta, katto on tehty paikalliseen tapaan tiiviiksi punotuista palmunlehdistä. Sisätilassa ei ole huonekaluja, kuka niitä tarvitsisi kun on riippumatot. Terassi on samalla keittiö, siinä on pieni kokkaustaso, ruokapöytä ja tuolit.
Editin perhe ja muutama muu kotitalon edessa.Sunnuntai 21.2.
Yöllä kalastetut kalat ovat nyt pannulla. Yökalastus tapahtui seuraavasti: kaksi miestä hyppäsi kanootista veteen maskeineen ja seivästi joen kaloja harppuunaa käyttäen. Toisessa kädessä oli taskulamppu. Kaloja tuli monta, osa kiehuu padassa vihannesten kanssa (paprika, sipuli, tomaatti, ruohosipuli jne), osa paistetaan rasvassa pannulla.
Nyt Timokin puki naamalleen maskin ja otti kalastuskepin käteen. Hän palaa hetken päästä joelta kuitenkin ilman kalaa, kaksi joenpohjasta löytynyttä patteria kädessä. "Mulle sanottiin et kalat varmaan pelkää mua ku oon niin valkonen".
Timo ja CarecaOlemme syvällä Amazonin sivujoki Arapiunsilla. Itse asiassa joki ei ole enää Arapiuns vaan sen jatke, pienempi Maró. Vesi on viileää ja kirkasta, virtaus on kohtalaisen voimakas. Ajauduin eilen uidessani yllättävän pitkälle ja vastavirtaan takaisinuiminen oli yllättävän työlästä.
Timon olo parani onneksi. Hänelle tarjoiltiin jotakin lääkettä x, kookosmaitoa, mehua ja puristin vielä tuoretta limeä veden sekaan juotavaksi (tätä tehdessäni muistin huvittuneena niitä lukuisia kertoja kun olemme maailman eri kolkissa yrittäneet parantaa toisiamme erilaisia vatsanvääntelyitä.)
Melomassa.Olemme Novo Lugarin kylässä pitämässä workshoppia kahdelletoista nuorelle, jotka on koottu lähikylistä. Nämä nuoret ovat osana suurempaa kansanliikettä, joka yrittää puolustaa ympäristöään niskaan hönkivältä suurmetsätaloudelta. Kyseessä on sama kansanliike, jonka mielenosoitusta (ja tukkilaivojen kulun tukkimista) olimme kuvaamassa silloin heti Brasiliassa olon toisena päivänä São Pedron kylässä. Workshopissa on kaksitoista osallistujaa, nuorin muistaakseni viisitoista, vanhin kolmekymmentäkolme. Erona Suomen viisitoista-kaksikymmenvuotiaisiin on se, että melkein kaikilla on täällä jo lapsi tai lapsia tai ainakin nämä ovat raskaana. Niinpä minun lapsettomuutta (mutta ei kuitenkaan Timon) ihmeteltiin useaan otteeseen. "24 eikä yhtään lasta vieläkään?".
Dona Constantinan apina.Ideana on viiden päivän workshopin aikana tuottaa pieni elokuva. Tämän päivän workshop-tuntien perusteella vaikuttaisi siltä, että pieni dokumentti tulee kertomaan paikallisen luonnon monimuotoisuudesta; joesta, kalastuksesta, läheisestä vesiputouksesta, eläimistä, metsästä, puista, hedelmistä ja näiden merkityksestä paikallisille asukkaille, sekä täällä asuvista ihmisistä ja heidän elinkeinoistaan. Tekijät haluavat osoittaa miksi he haluavat suojella omia kyliään ja niitä ympäröiviä metsiä. Tietoista suojelua nimittäin tarvitaan, kansallisten ja kansainvälisten yhtiöiden metsänälkä on rajaton.
Aamukahvilla.Ennen lähtöä meitä varoiteltiin järjestöllä alueen vaarallisuudesta. Alue on surullisen kuuluisa väkivallanteoista, joilla metsäyhtiöiden kätyrit hankkivat käyttöönsä kyliä ympäröiviä, huomattavan arvokkaita metsiä. Metsäyhtiöillä on tapana lahjoa kyläläisiä pienimmillään vain teeveellä, kanootin moottorilla tai polkupyörällä, suurimmillaan vaikkapa kokonaisella koululla ja vastalahjaksi yhtiöt kaatavat hehtaaritolkulla huomattaavan arvokasta metsää.
Kaljuksi hakatusta metsästä katoaa aiemnin saatu elinkeino (metsästys, kalastus jne), puhumattakaan metsäkadon lukuisista globaaleista seurauksista.
Miten kaikki käy? Esimerkiksi näin: metsäyhtiön edustaja tulee tarjoamaan kylälle (usein sen johtajalle) vaihtokauppaa: me saamme nämä metsät tässä käyttöömme, te tvn tai uuden moottorin kanoottiin tms. Moni myöntyy vaihtokauppaan. Äärimmäisessä köyhyydessä eläville esimerkiksi uusi moottori kanoottiin on niin iso juttu, ettei metsän todellista arvoa ymmärretä tai tulla ajatelleeksi. Monessa tapauksessa kyläläiset eivät tiedä edes kansalaisoikeuksiaan. Ja vaikka tietäisivätkin, metsäyhtiöt eivät välttämättä anna vaihtoehtoja. Painostus ja uhkailu eivät ole harvinaisia toimintatapoja alueella.
Kirppujen välttämiseksi koiranpennut pestiin punaisella väriaineella.Kuten ei mikään ongelma, ei tämäkään ole mustavalkoinen. Myös eri kylien välillä on kahnauksia. Kiistat johtuvat mm. siitä, että osa kylistä ja kyläläisistä määrittelevät itsensä intiaaneiksi, osa taas ei. Mikäli jokin alue julistetaan intiaanien alueeksi on se rauhoitettu, eikä näin ollen kellään ole oikeutta hakata näitä maita (paitsi omaan, kestävään käyttöön).
Ei-intiaanit epäilevät intiaaneiksi itsensä määrittelevien olevan intiaaneja vain maaetuoikeuksien takia.
Borarí-intiaaniksi itsensä määrittelevän kyläläisen, erään workshoppilaisemme veljen talo poltettiin ennen saapumistamme kylään. Väkivallantekojen pelossa poliisin on liikuttava hänen kanssaan.
Boró kãyskentelee metsässä.On siis nämä metsäyhtiöt, heidän tekemät väkivaltateot, arvokas metsä (maapallon keuhkot), sitten on intiaanikysymys ja köyhyys, korruptio, laittomat metsähakkuut, kansalliset ja kansainväliset suuryhtiöt, mutkikas maanomistuskuvio (koko Brasiliassa), rahan valta, ihmisoikeuksien puute ja biodiversiteetiltään maailman rikkain metsä.
Äh, ongelmavyyhdin selvittäminen vaatisi oman bloginsa.
Workshopissa yritimme kuitenkin keskittyä siihen mitä on jäljellä, sen sijaan että olisimme kuvanneet sitä kaikkea mitä on jo menetetty.
Maanantai 22.2.
Kello on puoli seitsemän illalla. Joen rannassa pestään tiskejä, peseydytään, keskustellaan, kalastetaan (kepin ja maskin kanssa). Kaksi ankkaa ui veden pinnalla. Kirkkaassa vedessä näkyy paljon pieniä kaloja. Sukeltelin pitkän ja kuuman päivän päätteeksi monta pitkää sukellusta viileässä jokivedessä. Sitten istuin rannassa, hinkkaisin saippualla rapaisia jalkojani, ihailin kaunista valoa kunnes suuri ampiaispaarma pisti ikävästi leukaani ja päätin vetäytyä sisään. Nyt peilikuvassa näkyy paukaman aiheuttama kaksoisleuka.
Quito on perheen lemmikkiundulaatti.Tämä maanantaipäivä oli pitkä ja toiminnantäyteinen. Koska meillä on vain viiden päivän workshop ja koska sekä kansanliike että järjestö odottavat nuorten tuottavan pienen dokumenttielokuvan (varsin pienessä ajassa), meidän oli aloitettava heti tänään kuvaamaan materiaalia.
Setä veistämässä kanoottiin melaa ja Editi perkaamassa kalaa.Työpäivä alkoi elokuvan suurpiirteisellä suunnittelulla. Jaoimme joukon kolmeen, ensimmäinen ryhmä aloitti kuvaamalla haastattelun metsältä tulleiden miesten kanssa. Yhdellä haastateltavista oli olkapäillään metsästetty kauris, toisella olalla pyssy ja kolmikko vastaili hämmentyneinä metsästykseen liittyviin kysymyksiin. Seuraavaksi nuoret haastattelivat kanootin melaa veistävää miestä, sitten maniokin viljelijää, vielä uudestaan metsästäjiä, jotka olivat juuri parahiksi leikkaamassa kauriin sisälmyksiä ulos. Jatkoimme vielä maniokin viljelijän kanssa ja sitten olikin aika lounaan (täällä on valjastettu kokonainen joukko ihmisiä kokkaamaan meille ja workshoppilaisille erinomaista ruokaa).
Miehet tulivat metsältä.Lounaan jälkeen kävelimme puolen tunnin matkan makeavetisen pikkujoen suulle, nuoret tekivät siellä haastatteluja, tämän jälkeen kuvasimme puheenvuoroja erilaisten valtavien puiden juurilla ja workshoppilaiset kertoivat kameralle minkälaisilla tavoilla kyläläiset käyttävät puita (huonekalut, kanootit, melat), niiden hedelmiä (erilaiset ruoat, mehut, väriaineet jne.). Kuvasimme myös vähän (minulle taas uusia) hedelmiä ja palasimme takaisin kylään.
Workshop.Viimeisen ryhmän aiheena oli perinteiset palmunoksista tehdyt talojen katot, ja ryhmäläiset kuvasivat erään kyläläisen kanssa haastattelun katon teosta ja sen toimivuudesta sekä lopuksi kuvituskuvia katoista ja palmunoksista.
Päätimme olla mukana kaikissa kuvaustilanteissa koska luonnollisesti toista päivää kuvaavat workshoppilaiset tarvitsevat vielä aika paljon apua. Työntäyteisen päivän päätteeksi pidimme tapamme mukaan palautekeskustelun ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä. Kuten eilenkin, myös tänään kokosimme vielä illan pimetessä ja generaattorin päällelaiton yhteydessä (sähköä kylään tulee generaattorista joka laitetaan iltaisin päälle tarpeen mukaan tunniksi, pariksi) koko kylän katsomaan yhdessä tänään kuvatun materiaalin.
Heiluvat kuvat, haastateltavan nimen unohtamiset ja sensellaiset aiheuttivat suuresti naurua, onneksi materiaalissa on myös paljon käyttökelpoisia pätkiä.
Nyt nukuttaa.
Makeavetinen igarapé ja väsynyt Veera.Tiistai 23.2.
Väsyttää. Kymmenen-kahdentoista tunnin työpäivät alkavat tuntua harteilla. Heräämme puoli kahdeksan aamiaiselle, kahdeksalta alkaa workshop, lounas- ja välipalataukoja lukuunottamatta kuvaamme eri ryhmien kanssa iltakuuteen, seitsemältä on illallinen ja sen jälkeen vietämme muutaman tunnin vielä katsoen päivällä kuvattua materiaalia kyläläisten kanssa.
Lounasaika.Aamulla kuvasimme kalastusta. Valitettavasti kalastettu kala oli jo ehtinyt kuolla ennen kuvaushetkeä joten kalastusosuudesta tuli vähän kummallinen, onneksi edes haastattelu onnistui jotakuinkin. Lisäksi rämmimme upottavassa metsässä (lehtimutaa polviin asti) kuvaamassa erilaisia puita ja niiden hedelmiä.
Mutaa melkein polviin saakka.Palasimme lounaalle kotiin ja jatkoimme kuvaamalla talon emännän Editin kanssa. Hän kertoi kotilääkinnästä ja esitteli meille valtaisat lääkeyrttitarhansa. Myöhemmin kuvasimme haastattelun kylän vanhimman rouvan kanssa, joka on niinikään yksi kylän kolmesta ensimmäisestä asukkaasta. Illalla metsästäjäsetä kertoi vielä metsästystarinoita kameralle. Ja myöhemmin kokoonnuimme taas kaikki katsomaan yhdessä päivän aikana kuvattua materiaalia.
Aamukahvia ja valmistautumista rituaaliin.Keskiviikko 24.2.
Yöllä naapurin Rosalle syntyi pieni tyttö. Ensin heräsin kalastajien kolisteluun (mukaan luettuna Timon) ja vähän sen jälkeen uudestaan talon emäntä Editin tullessa kertomaan syntymästä. Sekä äiti että lapsi voivat hyvin, äidin kova kuumekin laski synnytyksen jälkeen. Onni sinänsä, sillä ambulanssi, joka oli soitettu jo maanantaina apuun, saapui vasta torstaina. Täällä hätätapauksissakaan apu ei ole lähellä. Ensin on matkattava jokea pitkin reilun kolmen tunnin päähän soittamaan (lähin puhelin sijaitsee Mentain kylässä). Selvennykseksi mikäli joku ei tiedä: teitä ei ole, joki on nopein kulkuväylä. Ambulanssilaiva asuu Santarémissä ja matka sieltä kestää tavallisella laivalla noin viisitoista tuntia, ambulanssilaivan pitäisi olla nopeampi mutta tässä tapauksessa sillä kesti, syystä tai toisesta, neljä päivää saapua kylään. Esimerkiksi myrkyllisen käärmeen purtua odotus olisi ollut jo liian pitkä.
Rosildo kuvaa maisemaa.Workshop alkoi taas kahdeksalta aamulla ja koska videomateriaali alkaa osapuilleen olla koossa päätimme pitää nk. ryhmädynamiikkapäivän (nämä harjoitukset opimme Biskops-Arnössa). Ensin nuoret saivat arvailla asioita toisistaan, minkälainen lapsuus kullakin on ollut ja minkälainen tulevaisuus. Tulveisuuteen arvailtiin paljon matkustelua, lapsia, uraa videonteon parissa ja sensellaista. Melkein kaikkien lempiruoka on paistettu kala ja lempihedelmä açai. Toisessa tehtävässä kutakin osallistujaa kehuttiin vuorotellen ja kehut saivat melkein kaikki liikuttumaan. Loppupalautteessa tuli selväksi, että tällaiset harjoitukset tulivat tarpeeseen.
Kukkasia juu.Iltapäivällä kuvattiin vielä dona Constantinan pihalla asuvia apinoita ja haastateltiin itse rouvaa, lisäksi filmattiin vähän hedelmiä ja lähikuvia kukista, onhan elokuvan teemana Arapiuns- ja Maró- jokien alueiden biodiversiteetti (joskin elokuva taitaa kertoa enemmän alueen kylien asukkaista ja heidän elinkeinoistaan).
Dona Constantinan suuri porsas.Perjantai 26.2.
Sataa kaatamalla. Sademetsäsataa. Vesi huuhtelee armotta hiekkaisen pihan ja vie mennessään maahan unohtuneet, pyykkinarulta tippuneet vaatteet ja äsken myös Timon sandaalit. Hiekkaan muodostuu puroja, melkein jokia, jotka valuvat alamäkeä pitkin oikeaan jokeen.
Sademetsäsataa.Workshop loppui eilen Novo Lugarin kylässä. Elokuvan loppuosaan kuvattiin paikallisten borarí-intiaanien rituaali, Lídia-tytön laulamana paikallinen laulu elokuvan alkuosan taustalle sekä johdantoselostus elokuvan alkuun. Lisäksi suunniteltiin elokuvan rakenne. Palauteringissä kaikki sanoivat olleensa tyytyväisiä ja meille esitettiin loputtomat määrät kauniita kiitoksia, joiden kirjaaminen tähän olisi vain latteaa.
Dokumentin loppupätkää kuvaamassa.Jäi hyvä mieli kaikenkaikkiaan workshopista. Kaikki osallistujat olivat mukana alusta loppuun, innostuineina ja halukkaina oppia. Kaikilla oli sanottavaa ja halua puolustaa omia kotialueitaan. Materiaalissa on paljon huonoja pätkiä ja paljon hyviä pätkiä, eiköhän niistä saada koottua jonkinlainen minielokuva. Kaksi kahdestatoista osallistujasta tulee vielä lähiaikoina Santarémiin järjestön toimistolle oppimaan editointia. Ideana on, että he saavat päättää elokuvan sisällön alusta loppuun ja voivat jatkossa kuvata omaa materiaalia kylissä ja kansanliikkeen tapahtumissa.
Workshoppilaiset, kansanliikkeen johtaja ja keittãjãt.Lähdimme eilen illalla, huolestuttavaa kyllä, sokeriruokoviinaa nautikselleen workshoppilaisemme Rosildon kanoottikyydissä takaisin kohti Cachoeira do Marón kylää viettääksemme siellä vielä viimeiset päivät ennen kotiinpaluuta. Pakkasimme kiikkerään kanoottiin tavaramme ja itsemme.
Yllätykseksemme bensa loppui pienestä moottorista eikä melaa ollut mukana, joten pienen pätkän matkaa lapioimme käsillä kanoottia eteenpäin. Onneksi oli myötävirta. Pimeän tultua saavuimme tänne Cachoeiraan, kauniseen purojen reunustamaan kylään Rosildon mukavan perheen kotiin.
Rosildon perhe kotitalon edessä.Ja täällä olemme nyt, tällä hetkellä sadetta pidättelemässä perheen puutalossa, jonka palmukaton lomasta tipehtelee pisaroita sinnetänne.
Lauantai 27.2.
Yöllä oranssi käärme söi kananpojan. Rosildo heräsi kanojen kirkumiseen ja aamulla herättyäni huomasin suuren käärmeenraadon pihalla. Kuivalla kaudella käärmeitä ei juuri näe, mutta rankkasateet tuovat ne pihoille.
Myös haukka himoitsi kananpoikia, mutta joku talon miehistä pelotteli sen pois haulikolla.
Laiva Santarémiin lähtee tänään kello kaksitoista, olemme perillä kotona huomenna illalla.
