Takaisin Suomeen!

Jihuu! Me tullaan!

Eli torstaina 22.3. klo 14.50 laskeutuu lentokone Helsinki-Vantaalle ja melkein puolen vuoden Rion matka loppuu. Halutaan tavata heti kaikki! Soitelkaa!

Mut sita ennen Veera kertoo jotain viimeseta parista viikosta:


Takaisin Ilha Grandelle

Olimme jo ajat sitten yksimielisesti päättäneet, että viimeiset viikot ennen kotiinpaluuta haluamme viettää Ilha Grandella.

Voi tätä paratiisisaarta! Melkeen jo ehdin unohtaa kuinka ihana paikka tää on!!! Tuuheita, vihreitä kukkuloita kaikkialla, lämmin meri, metsän keskellä viileä uimapaikka makeassa vedessä.

Ollaan nukuttu pitkään omassa pienessä vuokratalossa, syöty hyvin; ollaan ostettu ihanaa kalaa rannasta kalastajilta sekä maaaailman parasta limekakkua leipomosta. ( ja Veera on käynyt kolmatta maailmansotaa muurahaisia vastaan, jotka kipittivät keittiössä jokaisen ruokatahran perässä. Timo huom.)

Jätettiin teltta Rioon kun ei jaksettu kantaa sitä mukana. Eli pidemmät retket jää nyt tekemättä. Yhtenä päivänä kavuttiin melkein tuhannen metrin korkeuteen Pico de Papagaiolle (huh!) ja näkymät olivat mielettömät. Muuten on urheilu jäänyt vähemmälle.

Huoh.

Veera Salvadorissa

Mua oltiin peloteltu kaikesta mahdollisesta liittyen Salvadoriin. Siellä kuulemma kaikki turistit ryöstetään, salvadorilaiset ovat tosi päällekäyviä jajaja kaikkea muuta. Kaikkia näitä sääntöjä uhmaten halusin kuitenkin välttämättä mennä tutustumaan paikkaan.

Salvador on afrokulttuurin keskus Brasiliassa. Juuristaan ylpeät salvadorlaiset ovat ylläpitäneet kulttuurin eri muotoja ja se näkyy monella suunnalla. Ruoka on ihanan tulista (Brasiliassa yleensä käytetään tosi vähän vahvoja mausteita), Candombléta harjoitetaan aktiivisesti kristinuskon rinnalla ja capoeiran harrastajia tuntui olevan kaikkialla. Katukuvassa saattaa helposti nähdä myös, että mustia on huomattava osa väestöstä.


Salvador oli Brasilian ensimmäinen pääkaupunki. Kolonialistit eivät siis tietenkään unohtaneet rakentaa pientä omaa kermakakkukeskusta Salvadoriinkaan. Kirkkoja ja mukulakivin päällystettyjä aukiota riittää. Salvador on avannut ovensa turisteille viime vuosina ja vaikka historiallinen keskus Pelourinho on menettänyt särmää turistimassojen myötä on siellä silti paljon ihasteltavaa...

Kamalasta kuumeesta huolimatta lähdin matkaaan. Olin Salvadorissa myöhään illalla ja oli otettava melkein ensimmäinen eteen tuleva hostelli. Teinit juhlivat läpi meluisan yön, onneksi kuume ja lentokoneessa lukkiutuneet korvat auttoivat uneen.. pari päivää olin vielä kipeenä ja sitten helpotti.

Riossa olin kirjoittanut ylös lukuisten salvadorlaisten numeroita ylös, kaikki kun oli sillee "aa, oot menossa Salvadoriin, no otas tästä sen ja sen ja sen puhelinnumerot ja soita tälle ja tälle" Lista oli pitkä. Soitin ensimmäiselle kaverinkaverinkaverille pyytääkseni vähän neuvoja kaupungin tutkimiselle. Kävikin niin, että päädyin Daisen ja hänen perheensä luokse asumaan. Vaikka kaupunginosa olikin aika vaarallinen ja Daisen äiti hysteerisen huolehtivainen mun suhteen, oli ihanaa päästä turistimassojen ulkopuolelle (hauska piirre ko. paikassa asumisessa oli se, että ohikulkijat tulivat juttelemaan tosi aktiivisesti ja kyselemään että oonkohan mä nyt ihan oikeessa paikassa). Daise ja hänen perheensä ovat kaikki opettajia paikallisissa julkisissa kouluissa (julkisella ja yksityisellä koululla on selvä ero Brasiliassa) ja mielenkiintoisiin keskusteluihin riitti ainesta.

Käyskentelin useita kymmeniä auringonpaahtamia tunteja Pelourinhossa. Kurkistelin vähän kirkkoihin, kävin supermielenkiintoisessa afro-brasiliamuseossa ja kaupungin museossa.


Tämä lisäksi kävin Salvadorin varsin omaleimaisilla markkinoilla. Pöydät ja laatikot notkuivat hedelmistä, vihanneksista, mausteista, lihasta ja kalasta. Kuten Daise mulle valotti, Bahilaiseen kulttuuriin kuuluu eläimen lähes kaikkien ruumiinosien käyttö ruoanlaitossa (afroperintöä tämäkin). Niinpä vilkkaiden markkinoiden hälinän keskellä silmät eivät voineet välttyä pöydällä siistiin riviin järjestellyiltä lähmänsilmiltä sekä sisäelimiltä. Vahvat hajut sekoituivat ja myyjät ölisivät minkä heilumiseltaan ehtivät.

Salvadorin kulttuurielämä on mainio. Kaupunki maksaa artisteille kesäisin jotta he esiintyisivät Pelourinhon kaduilla. Erityisesti tiistai- ja lauantai-iltaisin sekä paikalliset että turistit kerääntyivät kuuntelemaan laatumusiikkia Pelourinhon kaduille ja tunnelmaa voi kuvailla vähintäänkin eläväksi. Koko paikka tanssii ja juhlii ja nauttii musiikista.

Lisäksi tein päiväreissun pieneen Santo Amaron kylään. Oli hauskaa päästä hämmästelemään pienemmän paikan lauantaimarkkinoita, muutoin kylä oli kyllä aika pieni ja tunnelma pysähtynyt. Santo Amarosta hieman eteenpäin ovat vanhat sokerintuottajakeskukset Cachoeira ja São Felix.


Sokerilla itsensä rikastuttaneet kylät (ehkä kaupungit, en oo varma) pursuilevat nekin kolonialismin aikasista arkkitehtuuria. Mukulakivikadut olivat lauantaina hiljaisia, vain joitakin ihmisiä ja muutamia muuleja käveli vastaan.

Lisäksi eräänä päivänä ajoin bussilla Salvadorin ulkopuolella olevalle ihanalle rannalle, Praia do Fortelle. Rannalla loikoilun lisäksi pääsin tutustumaan kilpikonnien suojelukeskukseen, jossa saattoi käydä tutkailemassa heidän toimintaansa sekä käydä katsomassa sekä iiiihan ihan pieniä kilpikonnia että jo vaaltavia konnavanhuksia. Siellä vierähti hämmästyttävän monta tuntia!

Vaikka olikin jo vähän ikävä Rioon, olisi tehnyt mieli viipyä vähän kauemmin. Paikassa olisi riittänyt tutkimista vaikka monelle kuukaudelle...