Ekat workshopit Urucureán kylässä

Lähtiessä tuli kiire, kuten aina. Järjestön autokuski oli puoli tuntia myöhässä ja jouduimme tekemään viikon ruokaostokset kaupan hyllyjen lomassa juoksennellen. Riisi, pavut, sokeri, kahvi, banaanit ja vihannekset pakattiin pahvilaatikoihin, helposti pilaantuvaat lihat kylmälaukkuun.

Laivan pakkaamista.

Satamassa oli kollektiivinen lähdön meininki. Laivoja purettiin ja lastattiin, painavat laatikot lentelivät kevyenoloisesti käsipareista toisiin. Laivojen kansille nosteltiin meloneja (joihin omistajat kirjoittivat mustalla tussilla tai raaputtamalla nimiensä). Sadoista laivoista oli vaikea löytää oma, varsinkin kun pienet puulaivat puristuivat suurempien laivojen taakse. Niinpä myöhästyimme.

Matkustajat köllimässä riippumatoissa.

Onneksemme kylään oli menossa toinen pienempi laiva, joka kulkee sivujoki Arapiunsia pitkin. Kiipesimme Batista-laivaan muiden matkustajien, ruokalaatikoiden, kylmälaukkujen ja kahden ihmispään kokoisten vesimeloonien kanssa. Puulaiva oli kotoisa eikä yhtään niin heppoinen kun edelliset moottoriveneet. Sen rauhoittavan natinan ja laineiden romanttisen liplatuksen peitti kovaa huutava (ja bensankatkuinen) moottori. Matkustajat asettivat tottuneesti värikkäät riippumattonsa roikkumaan katonrajaan ja köllähtivät niiden päälle. Laiva keinahti liikkeelle (noin tunnin myöhässä) ja aallot kiikuttelivat matkustajilla täytettyjä riippumattopötköjä eestaas. Veneen rouva tarjoili ylimakeaa sokerikahvia, matka kesti kauan ja Timo oli pahoinvointinen. Arapiuns oli taas kaunis, en kyllästy koskaan katselemaan sitä.

Auringonlasku Arapiuns-joella Urucureán rannalla.

Urucureá

Perillä rannassa odottelivat Walter ja Amado, jotka auttoivat meitä raahaamaan tavarat rannalta ylös kylään. Meille oli varattu riippumattopaikat Walterin perheen pian valmistuvasta talosta. Ikkunoita, ovia tai huonekaluja ei talossa vielä ollut, mutta riippumattokoukut riittivätkin hyvin. Iltaisin talon katonrajaan asettui roikkumaan kaksi pientä lepakkoa sekä suuri karvainen hämähäkki (joka ei ole myrkyllinen mutta purema sattuu kuulemma.) Myös koiria, kissoja ja kanoja kävi tuon tuosta vierailulla.

Kanat orrella.

Neljätoistalapsisen perheen äiti, rouva Raimunda oli juuri pyykkiastian ääressä kun saavuimme. Opimme myöhemmin, että on vaarallista jättää omat vaatteet lojumaan tai muuten ne löytyvät hetken päästä pestyinä pyykkinarulta. Jotenkin ei tehnyt mieli lisätä rouva Raimundan työtaakkaa enää yhdelläkään shortsiparilla.

Perheen lapsia hengaamassa pihalla.

Perhe, joka täällä ei siis suinkaan ole vain pohjoismainen ydinperhe, vaan isät, äidit, mummot, papat, tädit, sedät, serkut, siskot, veljet ja joskus naapurinkin lapset, ottivat meidät vastaan uteliaina ja avosylin. Totuimme pian siihen, että aamuisin ikkunan reunalla heräämistämme seuraa muutamat pienet silmäparit. Lapsia on kaikkialla.

Talon isäntä kertoo tarinoita ruokapöydän ääressä.

Mummo, en ole ihan varma keiden kaikkien isoäiti, asuu viereisessä talossa. Talon ohitse ei voi mennä pysähtymättä, sama kaava toistuu aina: lempeää rupattelua rupatirupati ja "Amado, kaada neidille kahvia". Lähteminen on aina yhtä vaikeaa, muu tekeminen tuntuu jotenkin toisarvoiselta.

Matkalla rannalle.

Piracaia

Walter ja Amado ovat Urucureá-kylän aktiivinuoria, jotka heti ensimmäisenä iltana kutsuivat meidät illan radio-ohjelmaan Urucureán pieneen paikallisradioon. Pelottavaa puhua radiossa portugaliksi. Mutta eipä ollut paljon vaihtoehtoja. Eikä se sitten loppujen lopuksi kai ollutkaan kovin pelottavaa. Radiossa sovittiin, että me opetamme seuraavat kolme viikkoa videon tekoa, ja he opettavat meille mahdollisimman paljon kylän elämästä. Ylihuomiseksi eli sunnuntaiksi sovittiin "Piracaia" eli grillattua kalaa rannalla ja jalkapallo-ottelu.

Piracaia.

Pienet pojat olivat onkineet suuria kaloja. Keskipäivän polttava hiekka pakotti pysymään joko vedessä tai puun alla. Raimunda oli pakannut meille rannalle riisiä ja maniokki-jauhoa, hiekalle koottu nuotio kypsytti kalat. Ne maistuivat melkein yhtä hyviltä kuin Timon Ukon savustamat kalat. Jalkapallo siirrettiin ilta-auringolle, keskipäivän paahteessa ei pystynyt pelaamaan.

Valokuvausta rannalla: Catrine kuvaa lapsia, Timo Catrinea ja lapsia.

Ekat workshopit

Seuraavan viikon alussa alkoivat videoworkshopit. Toisin kuin olimme ajatelleet, osallistujia oli paljon, yhteensä vajaa kolmekymmentä. Jaoimme nuoret aamu- ja iltaryhmiin riippuen siitä, koska kullakin on koulua. Ryhmissä on ihmisiä yhdeksästä ikävuodesta 23:een. Osalla oli jo kokemusta kuvaamisesta, osa ei ollut ennen tätä koskaan koskenut videokameraan.

Hän ei vielä osallistunut videoworkshoppiin vaan keskittyi riippumatossa nukkumiseen.

Portugaliksi opettaminen on vaikeaa. Ei suinkaan mahdotonta, mutta vaikeaa, uuvuttavaa, raskasta ja parhaimmillaan äärimmäisen antoisaa. Jouduin huomaamaan, että keskustelu ja julkisesti puhuminen/opettaminen ovatkin kaksi ihan eri asiaa. "Hyvinhän se menee" kannustivat Timo ja ruotsalainen Catrine, joka oli meidän seurana Urucureássa ensimmäisen viikon. Siltä se ei kuitenkaan tuntunut.

Varttuneempi tipu ja kissa jotka eivät niinikään osallistuneet video-opetukseen.

Jokaisen päivän iltana oli kaikkensa antanut olo ja silti piti vielä jaksaa suunnitella seuraavan päivän ohjelma. Hyvin suunnittelu workshop on jo puoliksi toteutettu, joten pystyin etukäteen kirjoittamaan ylös joitain vaikeita sanoja tai ilmaisuja joita tulen tarvitsemaan seuraavan päivän tunnilla. Eniten ehkä harmittaa se, että sen sijaan että voisin täysillä kesittyä oppilaisiin, joudun keskittymään omaan suoritukseeni, miten selittäisin tämän ja tämän jotta asia tulee ymmärretyksi.

On ollut kuitenkin ilahduttavaa huomata kuinka ihmiset, jotka maanantaina vapisten koskivat ensimmäisen kerran kameraan kuvasivat torstaina ensimmäiset omat pikku filmit. Ja kuinka pienimmätkin yhdeksänvuotiaat, jotka teoriatunnilla muljahtelivat levottomina tuoleillaan kuin kuivalle maalle heitetyt kalat, muistivat ulkoa minkälainen on yleiskuva, kokokuva, puolikuva, lähikuva jne. ja vielä osasivat kuvata sellaiset erinomaisesti.


Sammakko, joka asettui joka ilta ulkona olevan vesihanan kahvaan, sekä hämähäkki, joka ei ole epäilyttävästä ulkonäöstään (karvat + suuri koko) huolimatta myrkyllinen.

Paluu Santarémiin

Perjantaina palasimme kaupunkiin viikonlopuksi jotta voimme hankkia järjestöltä yhden lisäkameran avuksi. Seuraavien kahden viikon aikana kunkin workshop-ryhmän olisi tarkoitus tuottaa omat dokumenttielokuvat. Työtä piisaa siis runsaasti aina joululoman alkuun saakka.

Myös nämä tiput matkustivat kanssamme Urucureásta Santarémiin.

Santarémiin palasimme tällä kertaa Amazon-jokea pitkin (Urucureá sijaitsee Apiunsin ja Amazonasin välissä, joten kumpaakin pitkin pääsee liikkumaan). Vesi Amazonasilla on Arapiunsia ruskeampaa. Maisemat vaikuttievat entisäkin tuuheammilta ja onnistuimme bongaamaan useita kertoja Amazonin delfiinin, boton. Kyllä, joessa asuu delfiinejä. Vaaleanpunaisia ja harmaita, me näimme vain harmaita.

Kotimatkalla Amazon-joella. Vesi on ruskeaa, rannat tuuhean metsän kuorruttamia ja Joutavuuksien Jumala (toka lukukerta) ehkä maailman paras kirja.

Uusi kiva koti

Nyt istuskelen uuden kotimme terassilla. Muutimme Santarémin kuumasta ja ankeasta kodista 40 minuutin bussimatkan päähän, rantakylään nimeltä Alter do Chão. Talo on metsän kainaalossa, melkein piilossa auringolta. Pihalla on mango- papaia- ja cajú (eli cashew)-puita, palmuja, kirkkaanpunakukkaisia puita sekä joukko enosaamääritellä-puita.

Tuuli tuivertaa takana olevalta kukkulalta ja tiputtelee kypsiä cajú-hedelmiä maahan ja talon katolle. Meidän huoneessa on melkein kaksi kokonaista seinää ikkunoita, lattia on puinen ja sänky kaunis.
Vaatehylly on kaiketi maailman rumin kultanuppeineen. Terassilla on riippumattoja, joissa voi lueskella (kohta jo loppuun luettuja) kirjoja.

Rannalle on ehkä sata metriä, hiekkaranta on muodostanut sinne oivan nyppylän, josta voi hypätä jokeen (joka ei vieläkään tunnu joelta vaan mereltä). Kävimme uimassa tänään aamukahdeksalta, hyppäsimme nyppylältä ja pulikoimme ei-vielä-niin-kuumassa vedessä. Tiistaina palaamme Urucureán kylään ja olemme siellä todennäköisesti 11.12. saakka (jälleen internetin ja puhelimen ulottumattomissa).

Halaukset Suomeen!