Ekat workshopit Urucureán kylässä

Lähtiessä tuli kiire, kuten aina. Järjestön autokuski oli puoli tuntia myöhässä ja jouduimme tekemään viikon ruokaostokset kaupan hyllyjen lomassa juoksennellen. Riisi, pavut, sokeri, kahvi, banaanit ja vihannekset pakattiin pahvilaatikoihin, helposti pilaantuvaat lihat kylmälaukkuun.

Laivan pakkaamista.

Satamassa oli kollektiivinen lähdön meininki. Laivoja purettiin ja lastattiin, painavat laatikot lentelivät kevyenoloisesti käsipareista toisiin. Laivojen kansille nosteltiin meloneja (joihin omistajat kirjoittivat mustalla tussilla tai raaputtamalla nimiensä). Sadoista laivoista oli vaikea löytää oma, varsinkin kun pienet puulaivat puristuivat suurempien laivojen taakse. Niinpä myöhästyimme.

Matkustajat köllimässä riippumatoissa.

Onneksemme kylään oli menossa toinen pienempi laiva, joka kulkee sivujoki Arapiunsia pitkin. Kiipesimme Batista-laivaan muiden matkustajien, ruokalaatikoiden, kylmälaukkujen ja kahden ihmispään kokoisten vesimeloonien kanssa. Puulaiva oli kotoisa eikä yhtään niin heppoinen kun edelliset moottoriveneet. Sen rauhoittavan natinan ja laineiden romanttisen liplatuksen peitti kovaa huutava (ja bensankatkuinen) moottori. Matkustajat asettivat tottuneesti värikkäät riippumattonsa roikkumaan katonrajaan ja köllähtivät niiden päälle. Laiva keinahti liikkeelle (noin tunnin myöhässä) ja aallot kiikuttelivat matkustajilla täytettyjä riippumattopötköjä eestaas. Veneen rouva tarjoili ylimakeaa sokerikahvia, matka kesti kauan ja Timo oli pahoinvointinen. Arapiuns oli taas kaunis, en kyllästy koskaan katselemaan sitä.

Auringonlasku Arapiuns-joella Urucureán rannalla.

Urucureá

Perillä rannassa odottelivat Walter ja Amado, jotka auttoivat meitä raahaamaan tavarat rannalta ylös kylään. Meille oli varattu riippumattopaikat Walterin perheen pian valmistuvasta talosta. Ikkunoita, ovia tai huonekaluja ei talossa vielä ollut, mutta riippumattokoukut riittivätkin hyvin. Iltaisin talon katonrajaan asettui roikkumaan kaksi pientä lepakkoa sekä suuri karvainen hämähäkki (joka ei ole myrkyllinen mutta purema sattuu kuulemma.) Myös koiria, kissoja ja kanoja kävi tuon tuosta vierailulla.

Kanat orrella.

Neljätoistalapsisen perheen äiti, rouva Raimunda oli juuri pyykkiastian ääressä kun saavuimme. Opimme myöhemmin, että on vaarallista jättää omat vaatteet lojumaan tai muuten ne löytyvät hetken päästä pestyinä pyykkinarulta. Jotenkin ei tehnyt mieli lisätä rouva Raimundan työtaakkaa enää yhdelläkään shortsiparilla.

Perheen lapsia hengaamassa pihalla.

Perhe, joka täällä ei siis suinkaan ole vain pohjoismainen ydinperhe, vaan isät, äidit, mummot, papat, tädit, sedät, serkut, siskot, veljet ja joskus naapurinkin lapset, ottivat meidät vastaan uteliaina ja avosylin. Totuimme pian siihen, että aamuisin ikkunan reunalla heräämistämme seuraa muutamat pienet silmäparit. Lapsia on kaikkialla.

Talon isäntä kertoo tarinoita ruokapöydän ääressä.

Mummo, en ole ihan varma keiden kaikkien isoäiti, asuu viereisessä talossa. Talon ohitse ei voi mennä pysähtymättä, sama kaava toistuu aina: lempeää rupattelua rupatirupati ja "Amado, kaada neidille kahvia". Lähteminen on aina yhtä vaikeaa, muu tekeminen tuntuu jotenkin toisarvoiselta.

Matkalla rannalle.

Piracaia

Walter ja Amado ovat Urucureá-kylän aktiivinuoria, jotka heti ensimmäisenä iltana kutsuivat meidät illan radio-ohjelmaan Urucureán pieneen paikallisradioon. Pelottavaa puhua radiossa portugaliksi. Mutta eipä ollut paljon vaihtoehtoja. Eikä se sitten loppujen lopuksi kai ollutkaan kovin pelottavaa. Radiossa sovittiin, että me opetamme seuraavat kolme viikkoa videon tekoa, ja he opettavat meille mahdollisimman paljon kylän elämästä. Ylihuomiseksi eli sunnuntaiksi sovittiin "Piracaia" eli grillattua kalaa rannalla ja jalkapallo-ottelu.

Piracaia.

Pienet pojat olivat onkineet suuria kaloja. Keskipäivän polttava hiekka pakotti pysymään joko vedessä tai puun alla. Raimunda oli pakannut meille rannalle riisiä ja maniokki-jauhoa, hiekalle koottu nuotio kypsytti kalat. Ne maistuivat melkein yhtä hyviltä kuin Timon Ukon savustamat kalat. Jalkapallo siirrettiin ilta-auringolle, keskipäivän paahteessa ei pystynyt pelaamaan.

Valokuvausta rannalla: Catrine kuvaa lapsia, Timo Catrinea ja lapsia.

Ekat workshopit

Seuraavan viikon alussa alkoivat videoworkshopit. Toisin kuin olimme ajatelleet, osallistujia oli paljon, yhteensä vajaa kolmekymmentä. Jaoimme nuoret aamu- ja iltaryhmiin riippuen siitä, koska kullakin on koulua. Ryhmissä on ihmisiä yhdeksästä ikävuodesta 23:een. Osalla oli jo kokemusta kuvaamisesta, osa ei ollut ennen tätä koskaan koskenut videokameraan.

Hän ei vielä osallistunut videoworkshoppiin vaan keskittyi riippumatossa nukkumiseen.

Portugaliksi opettaminen on vaikeaa. Ei suinkaan mahdotonta, mutta vaikeaa, uuvuttavaa, raskasta ja parhaimmillaan äärimmäisen antoisaa. Jouduin huomaamaan, että keskustelu ja julkisesti puhuminen/opettaminen ovatkin kaksi ihan eri asiaa. "Hyvinhän se menee" kannustivat Timo ja ruotsalainen Catrine, joka oli meidän seurana Urucureássa ensimmäisen viikon. Siltä se ei kuitenkaan tuntunut.

Varttuneempi tipu ja kissa jotka eivät niinikään osallistuneet video-opetukseen.

Jokaisen päivän iltana oli kaikkensa antanut olo ja silti piti vielä jaksaa suunnitella seuraavan päivän ohjelma. Hyvin suunnittelu workshop on jo puoliksi toteutettu, joten pystyin etukäteen kirjoittamaan ylös joitain vaikeita sanoja tai ilmaisuja joita tulen tarvitsemaan seuraavan päivän tunnilla. Eniten ehkä harmittaa se, että sen sijaan että voisin täysillä kesittyä oppilaisiin, joudun keskittymään omaan suoritukseeni, miten selittäisin tämän ja tämän jotta asia tulee ymmärretyksi.

On ollut kuitenkin ilahduttavaa huomata kuinka ihmiset, jotka maanantaina vapisten koskivat ensimmäisen kerran kameraan kuvasivat torstaina ensimmäiset omat pikku filmit. Ja kuinka pienimmätkin yhdeksänvuotiaat, jotka teoriatunnilla muljahtelivat levottomina tuoleillaan kuin kuivalle maalle heitetyt kalat, muistivat ulkoa minkälainen on yleiskuva, kokokuva, puolikuva, lähikuva jne. ja vielä osasivat kuvata sellaiset erinomaisesti.


Sammakko, joka asettui joka ilta ulkona olevan vesihanan kahvaan, sekä hämähäkki, joka ei ole epäilyttävästä ulkonäöstään (karvat + suuri koko) huolimatta myrkyllinen.

Paluu Santarémiin

Perjantaina palasimme kaupunkiin viikonlopuksi jotta voimme hankkia järjestöltä yhden lisäkameran avuksi. Seuraavien kahden viikon aikana kunkin workshop-ryhmän olisi tarkoitus tuottaa omat dokumenttielokuvat. Työtä piisaa siis runsaasti aina joululoman alkuun saakka.

Myös nämä tiput matkustivat kanssamme Urucureásta Santarémiin.

Santarémiin palasimme tällä kertaa Amazon-jokea pitkin (Urucureá sijaitsee Apiunsin ja Amazonasin välissä, joten kumpaakin pitkin pääsee liikkumaan). Vesi Amazonasilla on Arapiunsia ruskeampaa. Maisemat vaikuttievat entisäkin tuuheammilta ja onnistuimme bongaamaan useita kertoja Amazonin delfiinin, boton. Kyllä, joessa asuu delfiinejä. Vaaleanpunaisia ja harmaita, me näimme vain harmaita.

Kotimatkalla Amazon-joella. Vesi on ruskeaa, rannat tuuhean metsän kuorruttamia ja Joutavuuksien Jumala (toka lukukerta) ehkä maailman paras kirja.

Uusi kiva koti

Nyt istuskelen uuden kotimme terassilla. Muutimme Santarémin kuumasta ja ankeasta kodista 40 minuutin bussimatkan päähän, rantakylään nimeltä Alter do Chão. Talo on metsän kainaalossa, melkein piilossa auringolta. Pihalla on mango- papaia- ja cajú (eli cashew)-puita, palmuja, kirkkaanpunakukkaisia puita sekä joukko enosaamääritellä-puita.

Tuuli tuivertaa takana olevalta kukkulalta ja tiputtelee kypsiä cajú-hedelmiä maahan ja talon katolle. Meidän huoneessa on melkein kaksi kokonaista seinää ikkunoita, lattia on puinen ja sänky kaunis.
Vaatehylly on kaiketi maailman rumin kultanuppeineen. Terassilla on riippumattoja, joissa voi lueskella (kohta jo loppuun luettuja) kirjoja.

Rannalle on ehkä sata metriä, hiekkaranta on muodostanut sinne oivan nyppylän, josta voi hypätä jokeen (joka ei vieläkään tunnu joelta vaan mereltä). Kävimme uimassa tänään aamukahdeksalta, hyppäsimme nyppylältä ja pulikoimme ei-vielä-niin-kuumassa vedessä. Tiistaina palaamme Urucureán kylään ja olemme siellä todennäköisesti 11.12. saakka (jälleen internetin ja puhelimen ulottumattomissa).

Halaukset Suomeen!

Paluu São Pedroon

 

Mangot kypsyvät puissa. Yösateet ovat tehneet ilmasta siedettävämmän. Olen oppinut laittamaan kahviin sokeria yhtä paljon kuin kahvia.

Keittiössä ei ole vieläkään pöytää, sen sijaan Timo ja Pablo hakivat supermarketin roskiksista puulaatikoita, jotka toimivat tietokonepöytinä, ruokapöytänä ja laatikoina. Timo rakensi tiilistä ja laudoista meidän huoneeseen hyllyn, joka on hieno. 

Kinna paistoi eräänä iltana vaikuttavan kasan maailman parhaita kasvispihvejä. Niihin tuli muussattuja papuja, raastettua porkkanaa, törkeesti korianteria, pieni pala (suolassa) keitettyä punajuurta, valkosipulia paljon, raastettua raakaa perunaa, vähän tuoretta inkivääriä, suolaa, pippuria, munaa, korppujauhoja ja mausteita, kuten chiliä ja pippuria. Ihanaa vaihtelua liha-papu-riisi-yhdistelmälle. Syötiin sitä vieraiden kanssa takaterassillamme kaislamaton päällä istuskellen. 

Leikkaamme loputonta filmiämme. Koska me emme itse käsikirjoita ja ohjaa, on koko homman tekeminen aika kangertelevaa. "Ohjaajalla" ja "käsikirjoittajalla" ei ole kovinkaan suurta käsitystä siitä, miten hommaa kuuluisi tehdä ja samalla ideat vaihtuvat ja muuttuvat harvase päivä. 

Kysymys on myös kulttuurieroista, kuinka heiluvaa kuvaa pieneen filmipätkään voi laittaa, mikä näyttää kivalta ja mikä ei. Omasta mielestäni holtittomasti heiluva kuva vie huomion koko sanomalta, täällä taas ajatellaan enemmän niin, ettei kuvan laadulla ole niin väliä, kunhan pätkässä on riittävästi sisältöä.

Paluu São Pedroon

Santarémin satamassa odotti pieni vene, siis sellainen moottorilla varustettu soutuveneen näköinen. Tuollako me matkustamme São Pedroon? Kyllä. Pakkasimme veneeseen tavarat ja keinuimme kohti aallokkoa. 

São Pedrossa mielenilmaus jatkui, tällä kertaa paikalla oli valtion ja osavaltion virkamiehiä, joten meidän tehtävämme oli mennä kuvaamaan lisää materialia  yli äyräiden paisuneeseen videopätkään. Kahdeksan tunnin materiaalista on nyt siis tarkoitus tiivistää kymmenen minuutin pätkä.

Päivä täyttyi jo tutuista kylänjohtajien tiukkasanaisista puheenvuoroista. Virkamiehet (ja -nainen) seisoivat taustalla hermostuneina painoa jalalta toiselle vaihdellen.  Vastaukset paikallisten huolille olivat poliitikkomaisia, "Juu-jaa-voi-voi, oikeastaan me emme voi vastata tähän ja tähän, katsotaan mitä voidaan tehdä..." Niinpä mielenosoittajien johtohenkilö uhkasi, että jos konkreettisia lupauksia ja sopimuksia ei synny, on jonkun kolmesta edustajasta jäätävä São Pedroon panttivangiksi.

Mielenosoittajat kuuntelevat virkamiesten puheenvuoroja

Pitkien lisäpuheiden ja väittelyiden perään osapuolet vetäytyivät keskustelemaan. Syntyi lista lupauksia, osapuolten oli määrä jatkaa neuvotteluja seuraavana päivänä Santarémissä ja edustajat lupasivat tulla tiistaina takaisin kylään. Nyt jäädään mielenkiinnolla odottamaan, syntyykö minkäänlaisia konkreettisia sopimuksia metsien käytöstä ja laittomien hakkuiden kontrolloinnista, joilla todella olisi vaikutusta myös käytännössä.

Hämärä tuli yhtäkkiä, olimme kuvanneet putkeen tuntikausia. Salamat välähtelivät taivaanrannassa, joten haastattelija Silvanei ehdotti, että veneilisimme hänen kotikyläänsä odottamaan ilman selkenemistä. Hyvästelimme São Pedron seitsemän aikaan illalla.

Kotimatka

Bom Futuro-kylässä oli pilkkopimeää kun saavuimme rantaan. Kävelimme pienen kylän jonkinlaiseen baariin, nukahdin lepotuoliin hetkessä. Talon rouva tarjoili meille herkullista lihapataa ja sitten hieman yllättäen kuskimme päätti että voimme jatkaa.  Kuu oli noussut, valoa oli riittävästi. 

Vene keinui aallokossa ja pärski ämpäritolkulla vettä syliin. Pilvet olivat ryhmittyneet horisontissa seisovan metsän taakse, ukkonen jyrisi. Meillä ei kuitenkaan ollut huolta, kuu valalisi tietä. Timo nukahteli istuimeensa vaikka Silvanei kääntyi aina välillä puoleemme ja muistutti ettei veneessä saa nukkua tai saattaa lentää laidan yli. 

Aallot senkun kasvoivat, oli jo aika kylmä. Yhtäkkiä olimme mustan pilvimassan alla. Veneen ohjaaminen oli jo vaikeaa, mutta taistelun jälkeen pääsimme rantaan. Alkoi rankkasade. Meillä oli yllämme vain pikkuruiset hellehepenet ja pelastusliivit, ne eivät antaneet paljonkaan suojaa jääkylmältä sateelta ja tuulelta. Rannassa, kuin kaikkeen tähän tottuneena, muut asettuivat (kiroillen) sikiöasentoihin ja vetivät pelastusliivejä ja muovikasseja päälleen sateensuojaksi.  

Me yritimme saada pelastusliiveistä suojaa ja toisistamme lämpöä, mutta tärisimme molemmat märissä vaatteissamme hampaat kolisten. En tiedä kauanko olimme rannassa, ehkä muutaman tunnin verran. Joki oli rauhoittunut ja rankkasade hellittänyt kun jatkoimme matkaa. Viima ja tihkusade tuntui ilkeältä, laiva keinui taas niin, että Timo sanoi epäilevänsä sen menevän ympäri. 

Kesti vielä tunteja ja tunteja ennen kuin saavuimme Santarémin satamaan. Litimärkinä ja umpijäässä istuimme taksiin ja olimme viimein kotona aamulla kello seitsemän. Neljän tunnin venematka São Pedrosta kesti tällä kertaa kaksitoista tuntia. Timo vannoi, ettei enää koskaan astu tällaiseen veneeseen. Itse olen keskittynyt kuuman teen juomiseen, kyllä tästä joskus toivutaan.

"kivaa olla kotona" -terveisin, 

Veera ja vieressä nukkuva Timo

São Pedro

Ehkä pyöreiden kasvojen, lyhyen kiehkuratukan ja lempeän katseen perusteella ajattelin, että meidän pomo, Fabinho, olisi erityisen rento ja mukava.

Hän kuulostaa kuitenkin paljon napakammalta ja ryhdikkäämmältä kuin miltä näyttää. "Huomenna olisi ensimmäinen kuvauskeikka aamulla kello viisi. Kuka lähtee? Mielellään se, joka osaa kuvata kauniita kuvia." Pyyntö tuli hieman yllättäen, olimmehan maassa vasta toista päivää.

Lapset katsovat kameran näytöltä videokuvaa, jonka Timo hetki sitten heistä kuvasi.

Ainakin muutaman kuvauspäivän kokemuksella päätin, että taitoni riittävät kuvaamaan Fabinhon vaatimaa "kaunista videokuvaa." Oikeasti olin hyvin, hyvin epävarma asian suhteen. Jotenkin vaan ajattelin, että jos en alota heti täysillä, niin jään loppuajaksi nysväämään epävarmuudessani. Timo haluttiin valokuvaajaksi, joten lähdimme kaksin mukaan.

Yksi Saúde e Alegrian laivoista.

Ainakin muutaman kuvauspäivän kokemuksella päätin, että taitoni riittävät kuvaamaan Fabinhon vaatimaa "kaunista videokuvaa." Oikeasti olin hyvin, hyvin epävarma asian suhteen. Jotenkin vaan ajattelin, että jos en alota heti täysillä, niin jään loppuajaksi nysväämään epävarmuudessani. Timo haluttiin valokuvaajaksi, joten lähdimme kaksin mukaan.

Työskentelemme Saúde e Alegria ("terveys ja ilo") -järjestössä. Me hommaillaan kommunikaatio-osostolla, tehdään mm. videopätkiä ja myöhemmin videoworkshoppeja nuorille joenvarsikylissä. Nimensä mukaisesti järjestö tekee työtä myös terveysasioiden kanssa ja siksi näillä on kokonainen laiva joka kiertää lääkäreineen ja sairaanhoitajineen kyliä.

Eka työpäivä

Lähdössä São Pedroon.

Viideltä aamulla pakkauduimme kolmen kameran, jalustojen ja sensellaisten, Fabiennen (=ihastuttava melkein brasilialaistunut hollantilainen, joka asuu miltei naapurissa ja toimii järjestössä toimittajana), paikallisen haastettalija Silvanein, sekä veneen kuski Joãozinhon kanssa pieneen moottoriveneeseen. Noin puoli tuntia kestäneiden veneen käynnistyongelmien jälkeen paatti keinahti liikkeelle ja poukkoili Amazon-joen sivuhaaralla (ensin Tapajósilla, sittemmin Arapiunsilla).

Matkan edetessä aallot kasvoivat valtaviksi. Pieni vene haukkoi sisäänsä aimokulauksia makeaa jokivettä ja kastuimme päästä varpaisiin niin, että aina kun olimme ehtineet kuivua, ryöpsähti uusi aalto sisään ja huuhteli taas kaiken. (Onneksi tavarat olivat vedenkestävissä kasseissa, kiitos Anu joulu/synttärilahjoista!)

Kaikki näytti erilaiselta kuin olin kuvitellut. Joki ei tuntunut joelta vaan mereltä, vastaranta näkyi pienenä viivana horisontissa. Aallokko oli välillä melkein pelottava, vene pompotti matkustajia parhaimmillaan puoli metriä ylös penkistä.

Tankkaustauko. Miten aallot voivatkaan näyttää näin viattomilta tässä?

Välillä vastaan tuli veteen sukeltavia hiekkadyynejä ja valkohiekkaisia paratiisirantoja. Yleensä rannan liepeillä notkui vehreitä puita, siis sademetsää, joka sekin vaikutti jotenkin erilaiselta kuin olin etukäteen kuvitellut.

Tauolla hiekkarannalla.

São Pedro

Kerran vene jumahti kiinni joen matalikon kiviin (miten meri voi olla näin matala?) ja sammui muutaman kerran aallokossa. Pienestä airosta oli vain hyvin vähän apua, mutta jotenkin pääsimme uudestaan liikkeelle kerta toisensa jälkeen. Noin neljässä tunnissa olimme perillä määränpäässä, pienessä São Pedron jokikylässä.

Pojat chillaavat hiekkarannalla São Pedrossa.

Rantakylään oli kokoontunut kolmisensataa ihmistä ympäröivistä kylistä osoittamaan mieltä laittomia metsänhakkuita vastaan. Paikalliset olivat pysäyttäneet metsäyhtiön tukkilautat, oli mielenilmauksen yhdestoista päivä.

Mielenosoittajat tulivat paikalle veneillä.

Kovaäänisten kautta kantautui rannalla pidettäävät palopuheet, session päätteeksi koko joukko muodosti suuren piirin, jota kankeasti toimivista kaiuttimista katkonaisesti soiva musiikki rytmitti.

Mielenosoituspiiri.

Myöhemmin vetäydyimme puun varjoon haastattelemaan ympäröivien kylien johtajia. Kuvasimme paikallisten asukkaiden huolet heidän ympärilläolevien metsien katoamisesta. "Vaikka hakkaatte meidän metsämme, katkotte vesat, tapatte rungot, niin meidän juuriamme ette voi repiä." Maria das Neves, Apiringa-kylän varttuneempi johtaja vannoi liikuttuneena. Puhujien tuskaan oli helppo eläytyä.

Hiekka poltti jalkojen alla, aurinko pään yllä. Edes joki ei viilentänyt, sen vesi on todella lämmintä. Ainoa selviytymiskeino oli hypätä veteen vaatteet päällä, jonka jälkeen tuulenvire viilesi hieman.

Setä tarjosi ruoka-annokset luukusta.

Ruokaa tarjoiltiin kyläläisille ja kuvaajille vasta paljon sen jälkeen kun ensimmäinen nälkäkuristus tuntui vatsassa. Odotus palkittiin, tarjolla oli suuressa padassa valmistettuja luisia kananpaloja, riisiä ja maniokki-jauhoa. Hirveässä nälässä ruoka maistui taivaalliselta.

Päivän päätteeksi vietimme vielä muutaman tunnin kuvaten nuorta paikalliskatiivia sekä vastapäisellä rannalla möllöttäviä tukkilasteja.

Kotimatka

Paluumatkalla pimeä tuli pian. Kääriydyimme isoon pressuun ja yritimme väistellä veneeseen jälleen syljeskeleviä aaltoja. Silmät painuivat kiinni neljäntoistatunnin työpäivän jälkeen, mutta pomppiva vene ei oikein antanut mahdollisuutta nukkua. Onneksi öinen joki oli jo paljon aamuista rauhallisempi. (on muuten vaikea kutsua Amazonia sivujokineen joeksi, kun vanha mielikuva joesta on niin kovin erilainen).

Kotona peilikuvassa katsoi kirkkaanpunaiseksi palanut nenä ja väsymyksestä kosteat silmät. Työpäivä oli pituudestaan ja uuvuttavuudestaan huolimatta todella antoisa.

Tästä blogista löytyy artikkeli päivän tapahtumista (portugaliksi) Ainakin kuvia voitte kurkkia, ne on Timon ottamia. http://redemocoronga.org.br/2009/10/24/comunitarios-do-arapiuns-manifestam-contra-a-exploracao-madeireira-na-gleba-nova-olinda/

Timo ikävöi timjamia ja curry pastea, minä näkkileipää. Muuten kaikki hyvin.

Halauksin,
kohta nukkumaan menevä Veera,

vieressä tietokonettaan näpyttelevä Timo ja

kyltymättömänä katossa roikkuvan hehkulampun valoa ahmiva Yöperhonen.