Lomailua

Sedät pelaavat lentopalloa Alter do chão-tyyliin

Voiko loma olla liian pitkä? Voi. Olemmeko kyvyttömiä lomailemaan? Ehkä. "Tuntuu et mä en oon saanu aikaan mitään!" sanon. "Mut sähän oot lomalla, ei silloin kuulu saada aikaan." Timo vastaa. Olemme ajoittaisesta passiivisuudesta kärsimisestä huolimatta onnistuneet "möllöttämään" (eli aktiivisesti tekemään ei-mitään) useita päiviä, viikkoja.
No, kyllä me sentään jotain onnistuimme suorittamaan. Aika vähän töitä jokatapauksessa.

Mercadão

Muovikaupunki Santarém on tekokuituvaatteiden, vaaleanpunaisten barbie-vihkojen ja tekokukkakauppojen (tekokukille on siis useita omia kauppoja) keskittymä, jouluostoksiin se ei varsinaisesti kutsu. Siksipä nautimme jouluruuhkasta kaupungin värikkäimmässä, houkuttelevimmassa ja meluisimmassa kolkassa, mercadãolla (=suuri ruokatori).

Aika monta kurpitsaa.

Tori koostuu katetusta osasta, jonka lattioille myyjät kokoavat tarjontansa: kurpitsoja, vesimelooneja, ananaksia, banaaneja. Myyntipöydillä on tarjolla pienempikokoisia maan tuotteita: tuhteja nippuja kevätsipulia, korianteria, basilikaa, pinaattia, salaatteja, kaalia, kurkkua, tomaattia, chili-paprikaa sekä lootatolkulla juureksia ja hedelmiä, kuten limeä, papaijaa, passionhedelmiä, hunajamelonia, appelisiineja ja sensellaista.

Kevätsipuleita, ananaksia, meloneja ja setä kaiken keskellä.

Juustomyyjä.

Kuinka sinä osaat portugalia, montako kieltä oikein puhut, Finlândia, onko se Argentiinassa? Oletko kotoisin São Paulosta? Ei, neiti, sitä yrttiä et voi laittaa salaattiin, se on lääkettä. Eikö sinulla ole mitään kipuja? Tuo auttaisi siihen. Hahaaa, (hedelmämyyjäruova nauraa lempeästi) tämä neiti kysyi minulta miltä näyttää cupuaçu (=hedelmä)! Hän ei ole koskaan nähnyt cupuaçuta! (ihmejakumma) (olen juonut vain cupuaçu-mehua mehukioskissa ja nyt halusin nähdä miltä itse hedelmä näyttää). Olkaa hyvä, hyvää iltapäivää.

Veera tutustuu vihannesmyyjään.


Mercadãon reunalla on pieniä nuhruisia ruokabaareja (joita rakastan), joihin vihannesshoppaajat pysähtyvät lounaalle (papuja, pala lihaa tai kalaa, riisiä ja farinhaa) tai nautiskelemaan kupillisen açaita (joka on hedelmämarja joka maistuu vähän mullalta, banaanin kanssa taivaalliselta ja siitä saa kamalasti energiaa).

Banaaneja lastataan torille myytäväksi.

Rannalle jatkuvalla kalatorilla kaupitellaan koiran kokoisia akvaariokaloja, mereneläviä, sekä hyvää suolajuustoa. Mikäs kala tämä nyt taas olikaan? Kalamyyjät vastaavat kärsivällisesti ja tottuneesti kun osoittelen kummallisen näköisiä köntyksiä, vaikka varmaan tietävät ettei tuollainen turistinhempukka kuitenkaan osta mitään.

Setä lastaa kalatorilla Surubí-kaloja,

jotka kuljetetaan avolavakuorma-autolla tukkuyritykselle joka edelleen välittää kalat suuriin kaupunkeihin, kuten São Pauloon ja ulkomaille.

Joulu?

ei tuntunut joululta, mutta mukavalta jokatapauksessa. Aloitimme kokkaamisen jo aamuvarhain, mercadãolta ostetut korianterit, sipulit ja tomaatit pilkottiin limellä kypsytettyyn kalaan (=cheviche), lisäksi teimme chileläistä pebreä (tomaatti-chili-korianteri-oliiviöljy-etikka-suola), bataatti-kurpitsamuhennosta, salaatteja, hunajamarinoitua lihaa sekä suklaakakku ja limeherkkujuttu. Ruokaa olisi riittänyt kyllä koko kadun asukkaille.

Jouluruoanlaittoa ja -syöntiä.

Loma yllytti myös lähimatkailuun, eräänä päivänä kapusimme läheiselle kukkulalle, toisena vuokrasimme kanootin (sanoin en voi kuvailla maagisia maisemia joensuulla) ja muina päivinä vain uimme ja uimme ja söimme. Ja katsoimme dokumentteja, luimme kirjat loppuun, kuuntelimme äänikirjoja ja katsoimme outoa Anthony Bourdain matkustuskokkiohjelmaa ja kaipasimme kaikkia niitä ruokia mitä Anthony silmiemme edessä söi (paitsi hylkeen silmämunaa).

Kanoottiretkellä.

Pieni haaverikin sattui, niinkuin lomalla kai kuuluu. Köllimme riippumatoissamme ja katsoimme maineikaista skeittidokumenttia kunnes humps riippumattojamme kannatteleva koukku vääntyi ja mätkähdimme molemmat maahan vesimelooneinemme päivinemme. Onneksi olimme dokumentin (ja loman) rentouttamine kehoinemme yhtä keitettyä spagettia (ja tyynyt päiden alla), joten kummallekaan ei tullut pikkumustelmia pahempia jälkiä. Ei siis kannata laittaa kahden riippumaton päätä samaan koukkuun, sen tämä loma meille on opettanut.

Timo lomailee.

Vielä on mainittava jotakin laajasta pihalla vierailevasta eläinkirjosta, jota näin lomalla on ollut aikaa ihmetellä. Kolme eri lajia apinoita, paljon erilaisia lintuja, (hauskimpia kolibrit, kirkkaankeltarintaiset linnut sekä terassillamme hyppelevät, perhosia pyydystävät mitäänsanomattoman väriset pikkulinnut). Suurin perhonen minkä olemme huomanneet, oli kahden kämmenen kokoinen valtava siipienläiskyttelijä. Pelottavan suuri. Terassin kulmilla juoksee paljon liskoja (mm. suuria vihreitä), gekot viihtyvät myös sisätiloissa ja syövät iloksemme jatkuvasti lisääntyviä hyönteisiä. Eräänä iltana pimeällä pihallamme vieraili ehkä opossumi, ehkä joku toinen. Eläintuntemuksemme ei riitä. Sillä oli pitkä, suippo, kuonontapainen, pitkä häntä ja se söi ahnaasti mangoa.

Opossumi?

Ulkovessassa vierailee vanhat tutut sammakot, aiemmin vieraili myös vihreä käärme, mutta sitä ei ole näkynyt aikoihin. Sadekauden yltyessä kaikenlaisten erilaisten ötököiden määrä tuntuu lisääntyvän. Myös naapurin koira on nähty pihalla. Rotat rapistelevat välikatossa öisin. Lepakkoja roikkuu varaston katonrajassa. Torakat ovat pysyneet kiitettävästi piilossa, mitä nyt joskus öisin tulee yllätettyä joku sipsuttamassa keittiön lattialla. Heinäsirkat lentävät päin ja kiinnittävät imukuppijalkansa niin, että ne on irrtotettava epämiellyttävän voimallisesti ihosta. Kalat hyppivät vedessä, kerran yksi hyppäsi pääni yli, ihan totta, pääni yli.

Onnellista Uutta Vuotta kaikille!

Veera ja Timo

Paluu Urucureáan

Mustat korppikotkat työnsivät nälkäiset päänsä rannalle ajautuneiden panssarisuomukalojen sisälmyksiin. Juuri näitä kummituksen näköisiä kalaruumiita oli ajautunut satamahietikkoon kymmenittäin. Samaisia kummituskalapäitä olin vieroksunut ruokalautasellani Urucureássa.

Tällä kertaa ei tullut kiire mutta jonkinlainen sählinki tuntuu olevan kirjoitettuna brasiliaelämämme käsikirjoitukseen. Vahdin tavaroita ja jouduin tuijottamaan korppikotkien ahnasta ateriointia samalla kun Timo juoksenteli satamassa tiedustelemassa mistä meidän laiva lähtee. Laivoilla ei tunnu olevan vakituisia paikkoja ja aikataulutkin ovat sattumanvaraisia. Missä laiva? Jaahas, ei sittenkään mene tänään? Noh, missäs olisi laiva joka menee Urucureáan? Laiva löytyi kyselyn ja etsiskelyn jälkeen rannan toiselta laidalta. Kompuroimme perille reppujen, neljän ruokaa täynnä olevan pahvilaatikon ja kylmälaukun kanssa.

Joki tuoksui mereltä, laiva täyttyi verkkaisesti. Vesimeloneihin oli taas kirjattu omistajien nimet, ikäänkuin itse hedelmille olisi annettu nimet "Ailton", "Maria", "V.T.".

Suomupääkorppikotkat suomukala-aterioineen kutistuivat ja haihtuivat horisonttiin. Riippumattoja oli niin monta, etteivät ne enää keinuneet laivan kannella yksilöinä vaan yhtenä kiinteänä eestaaseestaas-massana. Meren tuoksu vaihtui päänsärkyyn yllyttävään bensankatkuun. Aloitin Mario Vargas Llosan "Paratiisi on nurkan takana." Matka meni yllättävän ripeästi.


Arkea Urucureássa

Ensimmäisenä heräsi monipäinen kukkolauma (kello kolme). Puoli kuuden aikaan kakofoniaan yhtyivät myös kovaääninen radio (joka soittaa vain muutamaa hittikappaletta kerta toisensa jälkeen), lapsien herttaisen huoleton hoilotus tai (ei herttaisen huoleton) kiljunta, kitaran innokas soitanta (mutta vain kahta sointua vuorotellen) sekä apinoiden elämöinti, joka kantautui korviimme kaukaa puiden latvoista. Runsassokerinen aamukahvi odotti ruokapöydässä seitsemän aikaan. Rouva Raimunda paisoi joka aamu kahvin kanssa pieniä rasvalettusia. Aamupalaa seurasi uteliaan lapsikatraan lisäksi eloisa kanalauma, jonka nuorimmat jäsenet kutittivat varpaitamme pikkupikku nokillaan.

En koskaan oppinut sitä, kuinka monta ihmistä Walterin perheessä oikein on tai ketkä talossa asuvat. Pihapiirissä hääri jokatapauksessa kymmenkunta lasta, joita Raimunda keittiötöiden, pyykinpesun ja palmunlehtien punomisen (vanhaan taloon uusi katto) lisäksi ansiokkasi paimensi. Isä Valdemar on lempeäsilmäinen matematiikan opettaja, jonka kanssa olisin jutellut mielelläni enemmänkin.

Ilma oli kuuma ja mangon tuoksusta tahmea. Puun oksat kumartuivat raskaina hedelmien painosta. Äkäinen kopsahdus tarkoitti apinan huolella koluamaa mangonraatoa, oikeammin jäljelle jäänyttä kiveä joka tipahti hietikolle. Maahan ehti vain harvoin koskematon mango ja silloin kuin näin kävi, ehtivät kanat pistää nokkansa hedelmän makeaan lihaan. Mutta onneksi rouva Raimunda arvasi hedelmänälkämme ja lounaspöydässä oli toisinaan pihalla kasvanutta anansta, melonimieheheltä ostettua vesimelonia tai pieniä, makeita (ei vielä kenenkään syömiä) mangoja.

Aamupalan jälkeen aloitimme ensimmäisen workshop-ryhmän kanssa. Keskipäivällä palasimme kotiin uimaan ja lounaalle ja kahdelta jatkoimme toisen ryhmän kanssa. Illalla oli mentävä vielä toistamiseen viilentymään jokeen ennen illallista (joka oli muuten poikkeuksetta kalaa ja riisiä) ja nukkumaan menoa. Koska talossa ei ole sähköä ja kynttilöitäkin niukanalisesti, menimme nukkumaan pimeän tultua kahdeksan-yhdeksän aikaan, tuskinpa sen pidenpään olisimme jaksaneetkaan valvoa.

Nukuimme edelleen perheen kohta valmistuvassa talossa. Riippumattoni yläpuolella katossa oli kolmen lepakon jono, joka viihdytti suuresti erityisesti eräänä vatsataudin/ruokamyrkytyksen sumentamana päivänä. Lepakot muodostivat keskenään rivejä ja jonoja ja jos joku lepakoista päätti ravistella koko vartaloaan siihen yhtyivät automaattisesti kaksi muutakin. En koskaan nähnyt lepakkoa ravistelemassa yksinään!

Workshoppeja

Pienen emmätiiä-emmätiiä-kierroksen jälkeen kunkin ryhmän elokuva-ideat alkoivat hahmottua. Ensimmäinen ryhmä päätti tehdä pienen dokumentin teemana Urucureán menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus (aika suppea aihe...), toinen ryhmä halusi tehdä elokuvan ympäristöstä ja roskaongelmasta kotikylässä ja kolmas turistimainospätkän Urucureásta. Olin yllättynyt kuinka asiallisista teemoista kaikki haluavat filminsä tehdä. Ei mitään hupifilmejä, vaan asiallisia dokumentteja kylän ongelmista (lukuun ottamatta Amandaa ja Lidiaa jotka päättivät tehdä kahdestaan mainospätkän Urucureán kauneudesta).

Pienten elokuvien suunnittelu ja käsikirjoitus vei tuntitolkulla hikisiä aikaa. Nk. telecentro, jossa workshoppeja pidimme, on kiehuvan kuuma pieni tiilitalo. Erityisesti toisen ryhmän aloittaessa kello kaksi ilma seisoi paikallaan kuumana ilman yhtäkään vilvoittavaa tuulenvirettä. Vetelästä omasta itsestäkin oli kaivettava motivaatiota workshoppiin.

Ensimmäinen ympäristöstä elokuvaa tekevä ryhmä aloitti kuvaamalla koulun takana olevaa roskakasaa. Seuraavana aamuna "Kaunis Urucureá"-ryhmä aloitti kuvaamalla paikallisia käsitöitä tekeviä naisia. Kolmas ryhmä oli jumahtanut paikalleen suunnitelmansa kanssa ja Timo yritti kaikin voimin puskea projektia eteenpäin. Vähitellen myös elokuvasuunnitelma Urucureán menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta alkoi sekin hahmottua. Iltapäiväryhmä aloitti jo ennen omaa vuoroaan kuvaamaan omaa elokuvaansa Urucureán koulun ja koulutuksen historiasta.

Spagettiteinejä

Koulut loppuivat valtaosalta ja niinpä suuri osa workshoppilaisista lähti yhtäkkiä Santarémiin. Jäljelle jääneille kasaantui aikamoinen määrä työtä elokuvien kanssa ja loppujen lopuksi oli aika vaikeaa enää kannustaa ryhmiä jatkamaan töitään. Kukaan ei enää pitänyt kuvausiakatauluista kiinni, jonkun jouduimme hakemaan kotoa asti kuvamaan jotta olisimme saaneet edes jotakin materiaalia kokoon. Urucureán menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus-dokumenttipätkä jäi vain varjoksi alkuperäisestä suunnitelmasta, Urucuréan roskaongelmasta kertova dokumentti kuihtui kokonaan, Urucureán koulu-elokuva typistyi, ainoastaan mainospätkä-ryhmä pysyi suunnitelmassaan vaikka toinen elokuvan tekijöistä ei ollutkaan paikalla (vaan päätti jäädä Santarémiin eikä siis ehtinyt tulla kuvaamaan elokuvaa loppuun).

Moneen kertaan teki mieli mennä ja kuvata kaikki nuorten puolesta, mutta sehän ei tässä ole ideana. Joten harmaannutimme hiuksiamme telecentrossa, kinastelimme turhautuneina ja aloimme odottaa paluuta kotiin Alter do Chãoon. Viimeisenä iltana saimme kokoon loput materiaalit, meidän harteille jää elokuvan leikkaaminen. Maaliskuussa Santarémissä järjestetään pieni elokuvafestivaali kaikista elokuvista mitä nuoret ovat kuvanneet. Jää nähtäväksi minkälaisia pätkiä saamme materiaaleista kokoon.


Ihanien naisten ympärisöystävällistä sademetsätaloutta

Urucureássa on käsityöryhmä TucumArte, joka tekee perinteisellä tavalla Tucumã-palmun lehdestä erilaisia käyttöesineitä (koreja, pannunalusia) ja koristeita. Palmun lehdet poimitaan tietyiltä tarkaan merkityiltä alueilta (vielä niin ettei kasvava palmu vahingoitu pysyvästi). Kuivatetut lehdet värjätään erilaisilla kasveilla ja hedelmillä (mielettömiä värejä!) ja lopuksi punotaan valmiiksi teoksiksi. Näitä koreja, pannunalusia ja seinäkoristeita myydään kaupungeissa ja muutamassa paikassa Brasilian ulkopuolellakin.

Ihanin oli kuitenkin itse ryhmä. Naiset istuivat painostavan kuumaa ilmaa paeten TucumArten pienen myymälän terassilla tai lehtevien mangopuiden alla, punoivat ketterästi värikkäitä korsia, rupattelivat lempeästi ja tarjosivat kahvia aina kun kävimme vierailulla. Puiden lomiin viritetyissä riippumatoissa nukkui perheiden pienimpiä jäseniä, aina välillä joku äiti laski työnsä maahan ja tuli keinuttamaan riippumattoa tai imettämään.

Ilmapiiri oli jotenkin käsittämättömän seesteinen, hyväntuulinen, kiireetön ja samalla kuitenkin naiset työskentelevät aamusta iltaan ja tuottavat suuria määriä myytävää. Ryhmän johtaja Izabel kertoi menneistä raskaista ajoista, kun kaupungissa myyty kori ei kattanut edes sen tekokustannuksia. Kylän perinteinen kulttuuri oli jo vähällä kuihtua kokoon. "Luojan kiitos tilanne on parantunut" Izabel sanoi ja kehui vuolaasti Saúde e Alegria-järjestöä siitä, kuinka he ovat kannustaneet heitä jatkamaan käsityön tekemistä ja auttaneet naisia korien jälleenmyynnissä kaupungeissa. Nykyään naiset saavat käsitöiden myynnistä jokseenkin riittävän elannon. Jotenkin ilahduttavaa kuulla, että ekologinen sademetsätalous voi olla kannattavaa ja että joskus hyväntekeväisyysjärjestöt onnistuvat todella saamaan aikaan jotakin hyvää.
Heihei Urucureá!

Läksiäislahjaksi yhden workshoppilaisen TucumArte-ryhmään kuuluva äiti oli punonut meille hienon koristeasian/pannunalusen jossa lukee Timo e Veera. Pitkähkön kiitoskiitoskiitoskaikesta-kierroksen jälkeen auto vei meidät kuoppaista hiekkatietä pitkin Amazonas-joen puolelle, josta kiipesimme suureen Santarémin laivaan. Näimme monta delfiiniä, viimein myös vaaleanpunaisen! (Joessa on siis harmaita ja harvinaisempia vaaleanpunaisia delfiinejä.)

Ainakaan heti ei tullut ikävä kylään. Artesanaton naisia kaipaan kyllä hieman, samaten Walterin ihanaa mummoa jota en ehtinyt käydä jututtamassa kunnolla ennen lähtöä (olisi pitänyt). Ehkä vähän perheen lapsiakin tulee ikävä. Ehkä muitakin. Mutta viimeinen viikko oli raskas ja väsyttävä, nyt on mukavaa olla rauhassa kotona.

Nautimme täällä hiljaisesta aamuherätyksestä, apinoiden ulinasta ja kepeästä katollajuoksentelusta, palmujen kohinasta, puusta maahan mätkähtelevistä cajú-hedelmistä, kypisistä mangoista, jääkaapista, josta voi ottaa kylmää vettä tai guaraná-limua, sekä vihanneksista ja hedelmistä. Muutaman viikon jälkeen oli myös hauskaa nähdä Pabloa ja Kinnaa, jotka ovat työskennelleet läheisessä pikkukaupungissa Belterrassa. Intensiivisen kalakuurin jälkeen on mukavaa syödä myös vaikkapa salaattia ja lihaakin! Lämpimän kotiharmoniamme rikkoo ainoastaan ulkovessassamme vieraillut suurikokoinen vihreä käärme (myrkyllinen kuulema) ja vessanpönttöön visiittejä tekevät sammakot.

Llosan "Paratiisi on nurkan takana" on nyt luettu, mitäs minä nyt luen? Santarémissä ei kuulema ole yhtään kirjakauppaa ja supermarkettien kirjatarjonta on surkea.

Ekat workshopit Urucureán kylässä

Lähtiessä tuli kiire, kuten aina. Järjestön autokuski oli puoli tuntia myöhässä ja jouduimme tekemään viikon ruokaostokset kaupan hyllyjen lomassa juoksennellen. Riisi, pavut, sokeri, kahvi, banaanit ja vihannekset pakattiin pahvilaatikoihin, helposti pilaantuvaat lihat kylmälaukkuun.

Laivan pakkaamista.

Satamassa oli kollektiivinen lähdön meininki. Laivoja purettiin ja lastattiin, painavat laatikot lentelivät kevyenoloisesti käsipareista toisiin. Laivojen kansille nosteltiin meloneja (joihin omistajat kirjoittivat mustalla tussilla tai raaputtamalla nimiensä). Sadoista laivoista oli vaikea löytää oma, varsinkin kun pienet puulaivat puristuivat suurempien laivojen taakse. Niinpä myöhästyimme.

Matkustajat köllimässä riippumatoissa.

Onneksemme kylään oli menossa toinen pienempi laiva, joka kulkee sivujoki Arapiunsia pitkin. Kiipesimme Batista-laivaan muiden matkustajien, ruokalaatikoiden, kylmälaukkujen ja kahden ihmispään kokoisten vesimeloonien kanssa. Puulaiva oli kotoisa eikä yhtään niin heppoinen kun edelliset moottoriveneet. Sen rauhoittavan natinan ja laineiden romanttisen liplatuksen peitti kovaa huutava (ja bensankatkuinen) moottori. Matkustajat asettivat tottuneesti värikkäät riippumattonsa roikkumaan katonrajaan ja köllähtivät niiden päälle. Laiva keinahti liikkeelle (noin tunnin myöhässä) ja aallot kiikuttelivat matkustajilla täytettyjä riippumattopötköjä eestaas. Veneen rouva tarjoili ylimakeaa sokerikahvia, matka kesti kauan ja Timo oli pahoinvointinen. Arapiuns oli taas kaunis, en kyllästy koskaan katselemaan sitä.

Auringonlasku Arapiuns-joella Urucureán rannalla.

Urucureá

Perillä rannassa odottelivat Walter ja Amado, jotka auttoivat meitä raahaamaan tavarat rannalta ylös kylään. Meille oli varattu riippumattopaikat Walterin perheen pian valmistuvasta talosta. Ikkunoita, ovia tai huonekaluja ei talossa vielä ollut, mutta riippumattokoukut riittivätkin hyvin. Iltaisin talon katonrajaan asettui roikkumaan kaksi pientä lepakkoa sekä suuri karvainen hämähäkki (joka ei ole myrkyllinen mutta purema sattuu kuulemma.) Myös koiria, kissoja ja kanoja kävi tuon tuosta vierailulla.

Kanat orrella.

Neljätoistalapsisen perheen äiti, rouva Raimunda oli juuri pyykkiastian ääressä kun saavuimme. Opimme myöhemmin, että on vaarallista jättää omat vaatteet lojumaan tai muuten ne löytyvät hetken päästä pestyinä pyykkinarulta. Jotenkin ei tehnyt mieli lisätä rouva Raimundan työtaakkaa enää yhdelläkään shortsiparilla.

Perheen lapsia hengaamassa pihalla.

Perhe, joka täällä ei siis suinkaan ole vain pohjoismainen ydinperhe, vaan isät, äidit, mummot, papat, tädit, sedät, serkut, siskot, veljet ja joskus naapurinkin lapset, ottivat meidät vastaan uteliaina ja avosylin. Totuimme pian siihen, että aamuisin ikkunan reunalla heräämistämme seuraa muutamat pienet silmäparit. Lapsia on kaikkialla.

Talon isäntä kertoo tarinoita ruokapöydän ääressä.

Mummo, en ole ihan varma keiden kaikkien isoäiti, asuu viereisessä talossa. Talon ohitse ei voi mennä pysähtymättä, sama kaava toistuu aina: lempeää rupattelua rupatirupati ja "Amado, kaada neidille kahvia". Lähteminen on aina yhtä vaikeaa, muu tekeminen tuntuu jotenkin toisarvoiselta.

Matkalla rannalle.

Piracaia

Walter ja Amado ovat Urucureá-kylän aktiivinuoria, jotka heti ensimmäisenä iltana kutsuivat meidät illan radio-ohjelmaan Urucureán pieneen paikallisradioon. Pelottavaa puhua radiossa portugaliksi. Mutta eipä ollut paljon vaihtoehtoja. Eikä se sitten loppujen lopuksi kai ollutkaan kovin pelottavaa. Radiossa sovittiin, että me opetamme seuraavat kolme viikkoa videon tekoa, ja he opettavat meille mahdollisimman paljon kylän elämästä. Ylihuomiseksi eli sunnuntaiksi sovittiin "Piracaia" eli grillattua kalaa rannalla ja jalkapallo-ottelu.

Piracaia.

Pienet pojat olivat onkineet suuria kaloja. Keskipäivän polttava hiekka pakotti pysymään joko vedessä tai puun alla. Raimunda oli pakannut meille rannalle riisiä ja maniokki-jauhoa, hiekalle koottu nuotio kypsytti kalat. Ne maistuivat melkein yhtä hyviltä kuin Timon Ukon savustamat kalat. Jalkapallo siirrettiin ilta-auringolle, keskipäivän paahteessa ei pystynyt pelaamaan.

Valokuvausta rannalla: Catrine kuvaa lapsia, Timo Catrinea ja lapsia.

Ekat workshopit

Seuraavan viikon alussa alkoivat videoworkshopit. Toisin kuin olimme ajatelleet, osallistujia oli paljon, yhteensä vajaa kolmekymmentä. Jaoimme nuoret aamu- ja iltaryhmiin riippuen siitä, koska kullakin on koulua. Ryhmissä on ihmisiä yhdeksästä ikävuodesta 23:een. Osalla oli jo kokemusta kuvaamisesta, osa ei ollut ennen tätä koskaan koskenut videokameraan.

Hän ei vielä osallistunut videoworkshoppiin vaan keskittyi riippumatossa nukkumiseen.

Portugaliksi opettaminen on vaikeaa. Ei suinkaan mahdotonta, mutta vaikeaa, uuvuttavaa, raskasta ja parhaimmillaan äärimmäisen antoisaa. Jouduin huomaamaan, että keskustelu ja julkisesti puhuminen/opettaminen ovatkin kaksi ihan eri asiaa. "Hyvinhän se menee" kannustivat Timo ja ruotsalainen Catrine, joka oli meidän seurana Urucureássa ensimmäisen viikon. Siltä se ei kuitenkaan tuntunut.

Varttuneempi tipu ja kissa jotka eivät niinikään osallistuneet video-opetukseen.

Jokaisen päivän iltana oli kaikkensa antanut olo ja silti piti vielä jaksaa suunnitella seuraavan päivän ohjelma. Hyvin suunnittelu workshop on jo puoliksi toteutettu, joten pystyin etukäteen kirjoittamaan ylös joitain vaikeita sanoja tai ilmaisuja joita tulen tarvitsemaan seuraavan päivän tunnilla. Eniten ehkä harmittaa se, että sen sijaan että voisin täysillä kesittyä oppilaisiin, joudun keskittymään omaan suoritukseeni, miten selittäisin tämän ja tämän jotta asia tulee ymmärretyksi.

On ollut kuitenkin ilahduttavaa huomata kuinka ihmiset, jotka maanantaina vapisten koskivat ensimmäisen kerran kameraan kuvasivat torstaina ensimmäiset omat pikku filmit. Ja kuinka pienimmätkin yhdeksänvuotiaat, jotka teoriatunnilla muljahtelivat levottomina tuoleillaan kuin kuivalle maalle heitetyt kalat, muistivat ulkoa minkälainen on yleiskuva, kokokuva, puolikuva, lähikuva jne. ja vielä osasivat kuvata sellaiset erinomaisesti.


Sammakko, joka asettui joka ilta ulkona olevan vesihanan kahvaan, sekä hämähäkki, joka ei ole epäilyttävästä ulkonäöstään (karvat + suuri koko) huolimatta myrkyllinen.

Paluu Santarémiin

Perjantaina palasimme kaupunkiin viikonlopuksi jotta voimme hankkia järjestöltä yhden lisäkameran avuksi. Seuraavien kahden viikon aikana kunkin workshop-ryhmän olisi tarkoitus tuottaa omat dokumenttielokuvat. Työtä piisaa siis runsaasti aina joululoman alkuun saakka.

Myös nämä tiput matkustivat kanssamme Urucureásta Santarémiin.

Santarémiin palasimme tällä kertaa Amazon-jokea pitkin (Urucureá sijaitsee Apiunsin ja Amazonasin välissä, joten kumpaakin pitkin pääsee liikkumaan). Vesi Amazonasilla on Arapiunsia ruskeampaa. Maisemat vaikuttievat entisäkin tuuheammilta ja onnistuimme bongaamaan useita kertoja Amazonin delfiinin, boton. Kyllä, joessa asuu delfiinejä. Vaaleanpunaisia ja harmaita, me näimme vain harmaita.

Kotimatkalla Amazon-joella. Vesi on ruskeaa, rannat tuuhean metsän kuorruttamia ja Joutavuuksien Jumala (toka lukukerta) ehkä maailman paras kirja.

Uusi kiva koti

Nyt istuskelen uuden kotimme terassilla. Muutimme Santarémin kuumasta ja ankeasta kodista 40 minuutin bussimatkan päähän, rantakylään nimeltä Alter do Chão. Talo on metsän kainaalossa, melkein piilossa auringolta. Pihalla on mango- papaia- ja cajú (eli cashew)-puita, palmuja, kirkkaanpunakukkaisia puita sekä joukko enosaamääritellä-puita.

Tuuli tuivertaa takana olevalta kukkulalta ja tiputtelee kypsiä cajú-hedelmiä maahan ja talon katolle. Meidän huoneessa on melkein kaksi kokonaista seinää ikkunoita, lattia on puinen ja sänky kaunis.
Vaatehylly on kaiketi maailman rumin kultanuppeineen. Terassilla on riippumattoja, joissa voi lueskella (kohta jo loppuun luettuja) kirjoja.

Rannalle on ehkä sata metriä, hiekkaranta on muodostanut sinne oivan nyppylän, josta voi hypätä jokeen (joka ei vieläkään tunnu joelta vaan mereltä). Kävimme uimassa tänään aamukahdeksalta, hyppäsimme nyppylältä ja pulikoimme ei-vielä-niin-kuumassa vedessä. Tiistaina palaamme Urucureán kylään ja olemme siellä todennäköisesti 11.12. saakka (jälleen internetin ja puhelimen ulottumattomissa).

Halaukset Suomeen!