Santarém

 

Hyvää päivää auringosta!

Etelässä tuoksuu savu ja ylikypsä mango. Paita liimaantuu selkään, ylähuulen ylle kohoaa joukko hikikarpaloita. Tuntuu kuin kävelisi saunassa. 

Kotitalo edestä. Pablo, Veera ja kasvi.

Saavuimme uuten kotikaupunkiin Santarémiin keskiyöllä, vajaan neljänkymmenen tunnin matkanteon, lukuisien lentokoneaterioiden ja neljän peräkkäin tarjoillun mozzarella-kinkkusandwichin jälkeen.

Odottelua Recifen lentokentällä. Pablo, Kinna ja Veera.

Koti

Asunto odotti kuumana ja sotkuisena (toisin kuin oli sovittu). Siivooja oli unohtanut käydä paikalla ajoissa ja kolkutteli ovea vasta seuraavana aamuna kello seitsemän kun vielä hikoilimme unen ja valveen rajamailla.

Ensimmäinen yö nukuttiin Timon kanssa riippumatoissa pihalla, matkakumppanit Pablo ja Kinna uhmasivat sotkua ja nukkuivat sisällä tuulettimen alla.

Seuraava päivä hinkattiin vessan lattiaa ja seiniä, ruokahyllyjä, jääkaappia ja pakattiin laatikoihin epämääräistä roinaa. Ehkä itse suoritettu siivous on kuitenkin välttämätöntä jotta kodin tuntu saavutetaan. Siirtymäriitti kodista toiseen?

Asunto on tavallaan osa rivitaloa, tai sitten vaan oma talonsa kiinni talojen jonossa, määrittelykysymys.

Kuiva takapiha, kookospähkinä ja meidän huone.

Sisällä on vaaleanturkoosit seinät ja tummanturkoosit lattialaatat. Olohuone on toistaiseksi tyhjä, huonekaluja kerääntynee tässä. Kahdessa makuuhuoneessa ei niin ikään ole paljoa muuta kuin patjat, meillä on sentään pieni hylly ja moskiittoverkko. Avoikeittiössä on jääkaappi ja pikku pakastinluukku, hella ja kohtalaisen kattava joukko keittiövälineitä. Pöytää ja tuoleja ei vielä ole, eräät residenssimme asukkaat uhkaavat rakentaa ne itse.

Jääkaapissa on kypsiä mangoja, pieniä banaaneja, limejä, kahden nyrkin kokoisia avokadoja, papaija, açai-mönjää (açai=mullan makuinen marjantapainen, joka on parhaimmillaan banaanin ja guaraná-siirapin kanssa sekoitettuna) ja joukko tavallisia asioita kuten juustoa ja maitoa.

Takapiha on yksi sotku ruohoa, pölyistä hiekkaa ja pystyynkuivuneita kasveja. Nyt on vuoden  kuumin ja kuivin aika. Mutta takaterassista tulee vielä kiva, kunhan ehditään hankkia vähän lisää ruukkukasveja ja jokunen värikäs riippumatto. Olen optimistinen.

Kotikaupunki

Talot ovat matalia, niiden laitamilta on vaikea löytää varjoa. Teiden varsilla on paljon mangopuita, joiden kohta kypsyvien hedelmien kohtalo on meille vielä epäselvää.

Auringonnousu Santarémin satamassa.

Kukot kiekuvat pitkin yötä, kaduilla (ja meidän takapihalla) loikkii sinnikkäästi haukkuvia koiria ja äänekkäästi karjuvia kissoja (eivät edes mourua vaan karjuvat).

Osa kaduista on päällystetty asfaltilla, suuri osa on vain pöllyävän hiekan peitossa. Hiekka on punertavaa ja siksi vessan valkoinen kaakelilattia  on täynnä punaisia jalanjälkiä.
Autot ja pienet moottoripyörätaksit ajavat holtittomasti, jalankulkijat sukkuloivat niiden lomassa.

Setä kantaa ruokakasseja yhteisellä kotikadullamme.

Kalaruoat ovat erinomaisia, joen varrella kun ollaan. Kadun pienistä mehubaareista voi ostaa yhdellä realilla (noin 40 senttiä) tuoreista hedelmistä puristettua mehua.

Satamassa on monta kivaa puulaivaa.

Satamassa on kauniisti maalattuja puulaivoja ja vaikuttava auringonnousu.  Yhdysvaltalaisen maatalousjätti Cargilin vuonna 2003 laittomasti rakentama monumentaalinen soijanvientisatama leikkaa maiseman ja muistuttaa osavaltion vinksahtaneesta vallanjaosta. 

Pahamaineinen satama.

Sademetsää hakataan soijaviljelmien tieltä, sataman olemassaolo ja soijan hinnan nousu yllyttää kaatamaan lisää metsää ja viljelemään lisää soijaa. Brasilialainen soija on tärkein proteiininlähde mm. Suomen siipikarja- ja sikatiloilla, ongelma ei ole siis yksin Brasilian vaan myös pohjoisen Amerikan, Euroopan ja Kiinan. Kun on kysyntää, on myös tarjontaa. Tämän samaisen laittomasti rakennetun Cargillin soijasataman kautta kulkee siis myös soija, joka myöhemmin kulkee kuorma-autoissa mm. Suomen maanteillä ja päätyy lopuksi karjan rehuksi.

Brasilia on maailman neljänneksi suurin hiilidioksidipäästöjen tuottaja ja suurin osa näistä päästöistä tulee juuri Amazonin metsäkadosta. Emme siis syö vain lihaa, vaan välillisesti myös Amazonin sademetsää.

Maailma on pieni ja epäoikeudenmukainen.

Ensimmäisestä työpäivästä kerron ensi kerralla.

Terveisiä hiekkapölyn yltä, auringon alta ja tuulettimen vierestä,

veera

Takaisin Suomeen!

Jihuu! Me tullaan!

Eli torstaina 22.3. klo 14.50 laskeutuu lentokone Helsinki-Vantaalle ja melkein puolen vuoden Rion matka loppuu. Halutaan tavata heti kaikki! Soitelkaa!

Mut sita ennen Veera kertoo jotain viimeseta parista viikosta:


Takaisin Ilha Grandelle

Olimme jo ajat sitten yksimielisesti päättäneet, että viimeiset viikot ennen kotiinpaluuta haluamme viettää Ilha Grandella.

Voi tätä paratiisisaarta! Melkeen jo ehdin unohtaa kuinka ihana paikka tää on!!! Tuuheita, vihreitä kukkuloita kaikkialla, lämmin meri, metsän keskellä viileä uimapaikka makeassa vedessä.

Ollaan nukuttu pitkään omassa pienessä vuokratalossa, syöty hyvin; ollaan ostettu ihanaa kalaa rannasta kalastajilta sekä maaaailman parasta limekakkua leipomosta. ( ja Veera on käynyt kolmatta maailmansotaa muurahaisia vastaan, jotka kipittivät keittiössä jokaisen ruokatahran perässä. Timo huom.)

Jätettiin teltta Rioon kun ei jaksettu kantaa sitä mukana. Eli pidemmät retket jää nyt tekemättä. Yhtenä päivänä kavuttiin melkein tuhannen metrin korkeuteen Pico de Papagaiolle (huh!) ja näkymät olivat mielettömät. Muuten on urheilu jäänyt vähemmälle.

Huoh.

Veera Salvadorissa

Mua oltiin peloteltu kaikesta mahdollisesta liittyen Salvadoriin. Siellä kuulemma kaikki turistit ryöstetään, salvadorilaiset ovat tosi päällekäyviä jajaja kaikkea muuta. Kaikkia näitä sääntöjä uhmaten halusin kuitenkin välttämättä mennä tutustumaan paikkaan.

Salvador on afrokulttuurin keskus Brasiliassa. Juuristaan ylpeät salvadorlaiset ovat ylläpitäneet kulttuurin eri muotoja ja se näkyy monella suunnalla. Ruoka on ihanan tulista (Brasiliassa yleensä käytetään tosi vähän vahvoja mausteita), Candombléta harjoitetaan aktiivisesti kristinuskon rinnalla ja capoeiran harrastajia tuntui olevan kaikkialla. Katukuvassa saattaa helposti nähdä myös, että mustia on huomattava osa väestöstä.


Salvador oli Brasilian ensimmäinen pääkaupunki. Kolonialistit eivät siis tietenkään unohtaneet rakentaa pientä omaa kermakakkukeskusta Salvadoriinkaan. Kirkkoja ja mukulakivin päällystettyjä aukiota riittää. Salvador on avannut ovensa turisteille viime vuosina ja vaikka historiallinen keskus Pelourinho on menettänyt särmää turistimassojen myötä on siellä silti paljon ihasteltavaa...

Kamalasta kuumeesta huolimatta lähdin matkaaan. Olin Salvadorissa myöhään illalla ja oli otettava melkein ensimmäinen eteen tuleva hostelli. Teinit juhlivat läpi meluisan yön, onneksi kuume ja lentokoneessa lukkiutuneet korvat auttoivat uneen.. pari päivää olin vielä kipeenä ja sitten helpotti.

Riossa olin kirjoittanut ylös lukuisten salvadorlaisten numeroita ylös, kaikki kun oli sillee "aa, oot menossa Salvadoriin, no otas tästä sen ja sen ja sen puhelinnumerot ja soita tälle ja tälle" Lista oli pitkä. Soitin ensimmäiselle kaverinkaverinkaverille pyytääkseni vähän neuvoja kaupungin tutkimiselle. Kävikin niin, että päädyin Daisen ja hänen perheensä luokse asumaan. Vaikka kaupunginosa olikin aika vaarallinen ja Daisen äiti hysteerisen huolehtivainen mun suhteen, oli ihanaa päästä turistimassojen ulkopuolelle (hauska piirre ko. paikassa asumisessa oli se, että ohikulkijat tulivat juttelemaan tosi aktiivisesti ja kyselemään että oonkohan mä nyt ihan oikeessa paikassa). Daise ja hänen perheensä ovat kaikki opettajia paikallisissa julkisissa kouluissa (julkisella ja yksityisellä koululla on selvä ero Brasiliassa) ja mielenkiintoisiin keskusteluihin riitti ainesta.

Käyskentelin useita kymmeniä auringonpaahtamia tunteja Pelourinhossa. Kurkistelin vähän kirkkoihin, kävin supermielenkiintoisessa afro-brasiliamuseossa ja kaupungin museossa.


Tämä lisäksi kävin Salvadorin varsin omaleimaisilla markkinoilla. Pöydät ja laatikot notkuivat hedelmistä, vihanneksista, mausteista, lihasta ja kalasta. Kuten Daise mulle valotti, Bahilaiseen kulttuuriin kuuluu eläimen lähes kaikkien ruumiinosien käyttö ruoanlaitossa (afroperintöä tämäkin). Niinpä vilkkaiden markkinoiden hälinän keskellä silmät eivät voineet välttyä pöydällä siistiin riviin järjestellyiltä lähmänsilmiltä sekä sisäelimiltä. Vahvat hajut sekoituivat ja myyjät ölisivät minkä heilumiseltaan ehtivät.

Salvadorin kulttuurielämä on mainio. Kaupunki maksaa artisteille kesäisin jotta he esiintyisivät Pelourinhon kaduilla. Erityisesti tiistai- ja lauantai-iltaisin sekä paikalliset että turistit kerääntyivät kuuntelemaan laatumusiikkia Pelourinhon kaduille ja tunnelmaa voi kuvailla vähintäänkin eläväksi. Koko paikka tanssii ja juhlii ja nauttii musiikista.

Lisäksi tein päiväreissun pieneen Santo Amaron kylään. Oli hauskaa päästä hämmästelemään pienemmän paikan lauantaimarkkinoita, muutoin kylä oli kyllä aika pieni ja tunnelma pysähtynyt. Santo Amarosta hieman eteenpäin ovat vanhat sokerintuottajakeskukset Cachoeira ja São Felix.


Sokerilla itsensä rikastuttaneet kylät (ehkä kaupungit, en oo varma) pursuilevat nekin kolonialismin aikasista arkkitehtuuria. Mukulakivikadut olivat lauantaina hiljaisia, vain joitakin ihmisiä ja muutamia muuleja käveli vastaan.

Lisäksi eräänä päivänä ajoin bussilla Salvadorin ulkopuolella olevalle ihanalle rannalle, Praia do Fortelle. Rannalla loikoilun lisäksi pääsin tutustumaan kilpikonnien suojelukeskukseen, jossa saattoi käydä tutkailemassa heidän toimintaansa sekä käydä katsomassa sekä iiiihan ihan pieniä kilpikonnia että jo vaaltavia konnavanhuksia. Siellä vierähti hämmästyttävän monta tuntia!

Vaikka olikin jo vähän ikävä Rioon, olisi tehnyt mieli viipyä vähän kauemmin. Paikassa olisi riittänyt tutkimista vaikka monelle kuukaudelle...